Kirjoitan harvemmin mitään parisuhteesta, vaikka se kuuluu varsin olennaisena osana perhe-elämään. Syy siihen on, että mielestäni erimerkiksi parisuhteen rosot ja ilot ovat ennen kaikkea meidän kahden välisemme asia ja parhaiten haasteista selviää puhumalla asianosaisten kanssa (eikä esimerkiksi Naistenhuoneen ryhmäkeskustelussa).

Mutta voi, meillä oli jo viides (!) hääpäivä. Vuodet ovat vierineet kiihtyvällä tahdilla mutta en haluaisi ajatella, että ne ovat vierineet ohitse. Me olemme vierineet tässä mukana. Ja onhan meillä ollut hauskaa! Olemme käyneet häämatkalla rinkat selässä Kroatiassa saarihyppelyllä, ostaneet oman kodin, rempanneet, viettäneet hauskoja peli-iltoja ystävien kanssa, selvinneet lock-downista ja pandemiasta (edelleen ilman koronaa!) ja kokeneet kaksi raskautta ja kaksi ihanaa vauvaa. Koin, että naimisiin meno ei sinänsä muuttanut mitään ja samalla, se toi minulle täyden varmuuden siitä, että olemme perhe, yksikkö, me.

Tapasimme Tykkimäessä Enteprisen portailla 12.7.2009. Ei edes viime vuosikymmenellä, vaan sitä edellisellä. Päiväkirjassani on kolmen sivun yksityiskohtainen kuvaus tuosta päivästä. Se tuntuu hyvälle, tiesin heti, että tämä päivä on tärkeää kirjata ylös. Oli sanomattakin selvää, että ihastuin heti.

Hääpäivänämme pionit eivät vielä kukkineet, vaan olivat vasta nupulla kylmän kesän takia. Kimppuna minulla oli itse helmistä punottu kimppu, joka nykyään majailee vaatekaapin ylähyllyllä rasiassa. Hääpuku kaunista morsiussatiinia. Hiukset kiharrettu ja kaikki laitettuna. Nykyään olen onnekas, jos ehdin käydä aamulla suihkussa ja vielä onnekkaampi, jos saan varastettua aikaa meikkaamisen. Sanot minulle silti, että olen nätti.

Vielä viiden vuoden naimisissaolon ja kolmentoista vuoden yhdessä olon jälkeen olen sinuun vähän ihastunut. Jos saisin nyt kaksitoista tuntia ylimääräistä aikaa (ja 200 euroa puhtaana käteen), veisin sinut treffeille. Kunnon treffeille, johonkin ihanaan Pakohuoneeseen, tennistä pelaamaan, Tykkimäen saunalle terassille ja uimaan ja syömään. Kävimme onneksi hääpäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa Lyylin syntymän jälkeen ja ensimmäistä kertaa tänä vuonna kaksin ulkona syömässä Kouvolan Restaurante Oléssa. Kiitos ravintolalle kuohuvan tarjoamisesta! Kaksi tuntia ja kolme ruokalajia auttoivat taas muistamaan, että hei, me kaksihan tässä vain ollaan. Emme puhuneet lapsista, mutta ajoimme vauhdilla hakemaan muksuja, kun ilta oli ohi.

Remonttiaikaa ja pandemiaa lukuunottamatta nämä vuodet ovat olleet ihania, rauhallisia, toisaalta vauhdikkaita ja onnellisia. Olet aina huolissasi, olenko onnellinen. Olen minä. Kiitos rakas, että olet.

Nyt vauva heräsi, joten teksti jää kesken. Halusin vain kertoa, että rakkaus on ihanaa ja ei kannata luovuttaa, jos se ei vielä ole omalle kohdalle löytynyt.

terveisin, Heini