Miksi aloitin kirjoittamaan?

Äitiysblogi on mun mielestä sanana jotenkin uhkaava: Olen lukenut useita blogeja, joiden kommenttipalstoilla äidit lynkkaavat kirjoittajan ja lopputuloksena kirjoittaja alkaa puolustelemaan jokaista valintaansa ja tapaansa jo ennakkoon. Se on mielestäni todella surullista ja yksi suurimmista syistä, miksi en ole aiemmin uskaltanut tätä blogia kirjoittaa. En ole itse tällaisen yläpuolella, sillä joskus olen kauhistellut salaa joitakin asioita netissä ja käymissäni keskusteluissa, jotka sotivat täysin omia periaatteita vastaan. On kuitenkin erittäin opettavaista nähdä ja kuulla juuri näitä erilaisia mielipiteitä. Katsoin äskettäin provosoivan brittidokumentin vapaasta kasvatuksesta. Vaikka olin useimmista periaatteista eri mieltä, niin opin mielestäni ihan älyttömän paljon. 

Blogeista on tullut kuin keskustelupalstoja, keskustelupalstat osaavat olla erittäin julmia. Suurin syy, miksi en ole aiemmin alkanut kirjoittamaan äitiysblogia, on ollut myös oma herkkyyteni. Olen poikkeuksellisen herkkä arvostelulle. Tästä esimerkki. Tein ala-asteella käsitöissä kangaskassin, johon painettiin kangasväreillä jokin hahmo. Olin armoton Snoopy-fani ja kassin ommeltuani maalasin aurinkolasipäisen Ressu-hahmon kassiin, olin kassista ylpeä. Meillä oli tapana tehdä itsearvioinnit omista töistä kirjallisesti sekä sanallisesti. Annoin arvosanaksi itselleni 9+, koska halusin olla vaatimaton 🙂 Kehuin sanallisessa arvioissa kassin kuvaa ja työn jälkeä. Opettaja arvosteli samaan lappuun sitten oman arvionsa, joka kuului suurin piirtein näin: Työn jälki huolimatonta, paljon langanpätkiä ja tikkauksissa vinoutta. Kuvan ääriviivat epätasaiset. Arvosana 7½. Olin arvostelusta aidosti järkyttynyt. Tämä arvosana oli koko ala-asteen huonoin arvosana ja velloin häpeässä viikkotolkulla (tai itseasiassa vielä tänäkin päivänä). Minua ei hävettänyt niinkään (minun mielestäni) kehno arvosana, vaan se, että olin arvioinut työni jäljen niin yläkanttiin. Opettajan arvio oli aivan ehdottoman oikeudenmukainen ja tosi. Olin ollut niin innoissani ja ylpeä Snoopy-kuvasta, että olin yliarvioinut taitoni ja loukkaannuin verisesti, ihan vaan, koska arvostelu tuntui pahalta. 

Olen edelleen niin herkkä arvostelulle, että olen pelännyt ilkeitä kommentteja ja kiusaamista netissä, enkä ole uskaltanut asettaa itseäni arvosteltavaksi. Samasta syystä en koskaan liittynyt IRC-galleriaan, Facebookiin enkä Instagramiin. Kirjoitin yksityistä blogia, jota lukivat ainoastaan perheenjäseneni ja ehkä muutama kaveri. Tässä blogissa oli kerran kuva, jossa villakangastakkini pömpötti mahan kohdalta huomattavasti. Kommenttiboksissa sitten kysyttiin, että mitä, OLETKO RASKAANA! Perään tuli sitten onnitteluja vauvasta. No, minä pahoitin mieleni jo tästä!!!!! Että näytänkö niin lihavalta, että olen viimeisilläni raskaana, mitä????? Tämä oli siis ainut vähänkään “negatiivinen” kommentti koko blogin 9-vuotisen historian aikana ja minä loukkaannuin kunnolla. Tämä ehkä antaa osviittaa siitä, miten herkkä olen 😀

Samaan aikaan kuitenkin suunnittelin yön unettomina tunteina erilaisia blogitekstejä äitiydestä, lapsista, vauvoista, toimintaterapiasta (koska haluan päteä!!) ja kaikenlaisesta. Luin vuosia sitten OT-maman blogia, jossa ihanalla tavalla esiteltiin helposti toteutettavia harjoituksia ja ideoita perheille ja kollegoille. Ajattelin heti, että minulla olisi tuollaista annettavaa! Suurin syy, miksi aloin kirjoittamaan, oli kuitenkin mieheni. Hän on kannustanut ja tukenut minua alusta asti, kun aloin ajatuksesta hänelle puhumaan. Suostutteluun meni puolisen vuotta aikaa. Mieheni sanoi suunnilleen näin: Sulla olisi kyllä annettavaa! Musta sä arvostat omaa ammattitaitoasi aivan liian vähän. Koska monien äitiysblogien kirjoittavat ovat toimittajia tai muuten media-alan ammattilaisia, en ole uskaltanut heittäytyä vähän niin kuin “toisten tontille”. Ajattelin, että minusta ei ole tähän. Mutta kun kyllä on! Tässähän tätä tekstiä tulee jatkuvasti! Eniten pelkään sitä, että minulla ei ole aikaa kirjoittaa. No, jos näin käy, niin sitten käy. 

Kirjoitan myös, koska minun on pakko. 9 kuukauden kotona olon jälkeen huomasin, että ikävöin hieman tietokoneen näppäimistöä. Sormet olivat hieman kohmeessa, kielioppisäännöt hukassa ja ajatus pätki. Silti minun oli pakko kirjoittaa. Olen kyllästynyt miettimään vastineita yön hämärässä ja pyöritellä aiheita vain pääni sisällä. Ne on saatava ulos! Loppujen lopuksi kuitenkin lopullinen vastaus alun kysymykseen on..

Ihan vaan haluan saada vähän HUOMIOTA ja PÄTEÄ.