Ystävänpäivän kunniaksi; Tämä teksti on ylistys äitien väliselle ystävyydelle. Miksei isienkin mutta nyt puhun äideistä.

Vauvadeitit, vauvatapaamiset, äitideitit, verkostoituminen.. miksi niitä tarvitaan? Korona on saanut monet huomaamaan pakottavan kaipuun toisen ihmisen luo. Sama tunne on ollut kotiäitien ja -isien piinana jo aiemmin. Aikuista seuraa todellakin arvostaa eri tavalla kuin ennen.

Psykoterapiakoulutuksessa 2018 käsiteltiin perheterapiaa tai yleensä vanhemmuutta. Haaveilin tuolloin raskaudesta ja tuntui, vanhemmuus on ylivoimaista, mahdotonta, jotain saavuttamattomissa olevaa ihannetta. Kouluttaja sanoi lauseen, joka jäi tiukasti mieleen. Vanhemmuus ei synny tai herää itsestään. MEIDÄT PUHUTAAN VANHEMMIKSI. Ajatuksena oli, että vanhemmuuteen kuuluu keskustelu muiden ihmisten kanssa. Puhuimme raskausaikana enemmän kuin koskaan mieheni kanssa ns. “isoista asioista”. Neuvolassa terveydenhoitajan kanssa kuva itsestäni vanhempana lähti muokkaantumaan. Itkin ensimmäisessä ultrassa kun kätilö puhui lapsestani niin kauniisti. Sillä oli iso merkitys siihen, että aloin ajatella, miten ihana tuleva vauvamme on! 

Puhumista, puhumista, puhumista. Peloista, haaveista, odotuksista, jännityksestä, omasta identiteetistä, äitiydestä, isyydestä, kasvatuksesta ja ennen kaikkea vauvasta. Olemme viettäneet tuntikausia mieheni kanssa iltaisin fiilistellen, miten ihana tyttö meillä on. Olen keskustellut myös suvun naisten kanssa ja mielestäni vanhempien naisten havaintoja vauvasta ja lastenhoidosta kannattaa ehdottomasti kuunnella, vaikka käsitteet ja suositukset olisivatkin muuttuneet 30 vuodessa. Ystävät ovat monille tärkeitä vanhemmuuden keskustelukumppaneita mutta omassa tämä ei ollut kaveripiirissä vielä niin ajankohtaista. Muutamilla ystävilläni oli lapsia mutta opiskelukaverit asuivat toisella puolen Suomea, toki viestittelin välillä heidänkin kanssaan. Kiitos siis teille, mammaliigalaisille, kesäkuisille, vava-ryhmäläisille, muskarilaisille, random-kohtaamisille leikkipuistoissa, perhepuistoissa ja perhekahviloissa. Keskustelut, viestit, välillä kyyneleet, välillä naurut ovat olleet olennainen osa vanhemmaksi kasvamista. Te olette tehneet minusta vanhemman.

Yösyöttö kirjassa (Eve Hietamies) neuvolan terkkari korostaa verkostoitumisen tärkeyttä. Antti Pasanen löytää oman “verkostonsa” eli äitikaverit hitaasti mutta varmasti leikkipuistossa, osa heistä seuraa hänen elämässään lapsen kouluikään asti. En aivan ymmärtänyt, miten se olisi mahdollista, sillä olen todella huono tutustumaan spontaanisti muihin ihmisiin. Pelkäsin, etten tutustu kehenkään ja möllötän yksin kotona. En ollut Facebookissa tai sosiaalisessa mediassa, joten sieltäkään ei kontakteja tulisi löytymään. Kaipasin vertaistukea. Hädissäni ilmoittauduin muutamaan harrastukseen, jotta edes siellä tutustuisin muihin ihmisiin. 

En etukäteen tuntenut muita raskaana olevia enkä muita vauvaperheitä ennen kuin menin ensimmäistä kertaa avoimen varhaiskasvatuksen vauvatapaamiseen. Ensimmäisessä tapaamisessa ei muodostunut sydänystäviä. Olin surullinen, tuntui, että kaikki muut tunsivat jo toisensa eikä tullut sellainen olo, että muut haluaisivat tutustua minuun. Toinen äiti kuiskasi minulle; “tuntuu, että täällä on jo porukat”. Nyökkäsin.. Lähdin tapaamisesta pettyneenä. Olin hassu ajatellessani, että tutustuminen tapahtuisi hetkessä, enhän koskaan ole ollut nopea ystävystymään.

Halu tutustua muihin äiteihin oli kuitenkin kova ja päätin seuraavallakin viikolla lähteä vauvatapaamiseen. Toisella tapaamisella paikalle sattui muitakin kesäkuisten äitejä. Olin mukavaa, kun oli samanikäisiä vauvoja paikalla. Käytännössä hoidimme vauvojamme vierekkäin, juttelimme aina siinä välissä jotain pientä, mitä nyt väsyneillä aivoillamme kykenimme. Ratkaiseva asia oli, että pyysin joidenkin äitien puhelinnumeroa. MAAILMAN NOLOINTA, vieläkin muistelen tuota hetkeä suurella myötähäpeällä itseäni kohtaan!

Tapasin vauvatapaamisessa joitakin äitejä, jotka myöhemmin tulivat vauva-vanhempi -ryhmään, joka oli tarkoitettu ensisynnyttäjille. Vava-ryhmä järjestettiin neuvolan kautta ja halusin ryhmään tutustuakseni muihin äiteihin, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. Rakastin vava-ryhmää, menin joka kerta. Paikalla oli asiantuntija luentoja mutta ne olivat itselleni sivuroolissa. Keskustelut, ne pienet vertaistuen hetket ja tunnukset olivat tärkeitä. Pari meistä asui melko lähekkäin ja aloimme kulkea samaa matkaa vaunujen kanssa. Ne keskustelut olivat tärkeitä. “Miten teillä meni yö?” “Voi ei, toi on tosi rankkaa”. Ei siihen paljon muuta tarvita.

Haluan kuitenkin korostaa, että ystävystymisessä pitää nähdä myös hieman vaivaa. Laittaa viesti, ehdottaa tapaamista, lähteä ehdotettuun tapaamiseen edes joskus. Jos on itse ihan romuna edellisen yön jäljiltä, ei kannata esittää mitään, vaan kertoa myös ne epätoivon tunteet. Kuunnella, kertoa, ymmärtää, kysyä, tukea, tsempata. On turhaa esittää täydellistä, kun kukaan meistä ei sitä ole.

Olin täysin väärässä siinä, että tutustuminen muihin vanhempiin olisi jotenkin vaikeaa. Lapsi yhdistää, puhuttavaa riittää aina. Kaikilla on (yleensä) aikaa ja halua sopia lounastreffit, mille päivälle tahansa. Olin myös väärässä siinä, että vauvaharrastuksissa olisin jotenkin saanut kavereita. Tuttuja kyllä, mutta ei kavereita. Kaverit, ystävät, ne löytyivät pitkien vaunulenkkien, yhteisten lounaiden ja teekuppien ääressä. Tarkoitan tällä sitä, että monet ystävät ja kaverit ovat aluksi olleet vaikka samassa muskarissa. Sitten jompikumpi on ehdottanut, lähdetäänkö lounaalle, sovitaanko puistotreffit. Ja siitä se on lähtenyt. Olen sen tyyppinen ihminen, että tarvitsen aikaa, ennen kuin uskallan antaa itsestäni enemmän, ennen kuin uskallan olla oma itseni. Ajan kuluttua minusta saa kuitenkin uskollisen ystävän.

Jostain syystä vauvadeittien jälkeen olin myös aina täpötäynnä rakkautta omaa palleroani kohtaan. Tätä en osaa selittää. Tuntui, että purettuani sydäntäni ystäville, jaksoin eri tavalla olla myös vauvan kanssa. Jaksoin olla taas äiti. Vaikka jollain tasolla puheet keskittyivät usein lapsiin, aloimme pikkuhiljaa puhua muustakin. Tärkeistä asioista, haaveista, pettymyksistä, parisuhteista. Niistä äiti”tutuista” tuli pikkuhiljaa ystäviä.

Ennen koronaa meillä oli suunnitelmissa kaikkea ihanaa. Koronakevään aikana mammaliigan viesteistä tuli minulle supertärkeä juttu. Se on ryhmä, jossa voi kysyä ja ihmetellä. Söpöintä on nähdä, kuinka myös lapsista on tullut ystäviä keskenään (ainakin pari heistä osaa sanoa “Mimmin” oikean nimen, vaikka hän itse kutsuu itseään sitkeästi Mimmiksi) ja kuinka odottamamme hetki on koittanut, lapset “leikkivät” keskenään juodessamme teetä sohvalla. Puhunkin nykyään meidän “vauvakavereista”, meidän ikuiset vauvamme <3

Aloimme käymään lenkeillä (ILMAN LAPSIA), maistelimme viiniä (ILMAN LAPSIA) ja treenasimme (ILMAN LAPSIA). Kiitos mammaliigalaiset, että olette ystäviäni. Vuosi sitten vietimme vauvojen ystävänpäivää meidän olohuoneessamme, nyt kukin tahollaan. Silti haluan kertoa, olette enemmän kuin vain “mammakavereita”.

terveisin, Heini

Kuvat Juulia Elizabeth (ig ja facebook juuliaelizabeth_)

Vaatteet; takki Marimekko (second hand), kengät Lahtiset, neule Pixiedust, hame ja huivi Kaiko Clothing, käsineet Sauso, koru Taitoshop, panta Woolber Studios, sukkikset äitin vaatekaapista 😀