Olen tehnyt työkseni kaikenlaista. Tällä hetkellä äitiduunia. Yksi viime aikojen useimmin kysyttyjä kysymyksiä on, milloin palaan töihin ja kuinka pitkään olen hoitovapaalla.

En tiedä. Tiedän mitä haluaisin mutta onko se realistista? Riittävätkö rahat pidempään hoitovapaaseen? Tuntuu, että minulla ei ole mikään kiire töihin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan SAAN olla luvan kanssa poissa töistä. Meillä esimerkiksi ei voi ilmoittaa, että hei pidän ensi viikolla lomapäivän, koska kaikki terapia-ajat on varattu kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin. Siksi käytän hoitovapaan ilomielin hyväkseni.

Tätä olen joutunut perustelemaan monelle. En ole uhri jäädessäni kotiin hoitamaan lastani (toiseksi vuodeksi), olen onnekas. On kuitenkin yksi juttu, joka saattaa selittää hieman tätä näkökulmaa. Kuulin eräästä tutkimuksesta, jossa todettiin sosiaali- ja terveysala on niin kuormittavaa, että erityisesti nuoret naiset ottavat perhevapaat loman kannalta. Toisinsanoen esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, hoitotyössä jne. työelämä on niin raskasta, että hoitovapaa on sen rinnalla oikeaa “lomaa”, huilitauko. Tulonmenetys pienipalkkaisella alalla ei ole suuri uhka, kun palkka on muutenkin pieni. Palkkakehitystä kun sosiaali- ja terveysalalla ei juurikaan ole. Tämä on epäreilua mutta valitettavasti totta. Olen kuullut usein omana raskausaikanani lauseen; “pitäisikö tehdä vielä yksi lapsi niin saisi jäädä äitiyslomalle”.

Mitä sitten tein ennen äitiduunia? Työskentelen lasten, perheiden ja lasten lähipiirin kanssa
toimintaterapeuttina. Olen toimintaterapiaopintojen lisäksi käynyt lisäkoulutuksina Voimauttavan valokuvauksen hoidolliset ja pedagogiset menetelmät sekä Kuvataidepainotteinen psykoterapian perusteet -koulutukset. Omakustanteisina tietenkin. Viimeisimmät koulutukseni, joihin olen osallistunut olivat Sensorisen integraation perusteiden A-osa sekä Sherborne-menetelmäkoulutus. Lisäksi olen käynyt erilaisia luentokoulutuksia sekä arviointimenetelmäkoulutuksia (mm. leikin arviointiin liittyen), joita en käy tässä luettelemaan.

Ennen nykyistä työtäni lasten ja perheiden parissa työskentelin nuorisopsykiatrialla. Tuntuu, että siitä olisi tsiljoona vuotta mutta tuo työpaikka oli minulle erittäin tärkeä kokemus ja jätti sydämeeni paikan koululaisille ja nuorille. Tein yksittäisiä arviointeja myös aikuispuolella mutta päätehtäväni oli 13-21- vuotiaiden arviointi- ja terapiatyö moniammatillisessa tiimissä.

Olen työskennellyt myös muualla sosiaali- ja terveyssektorilla kuin kuntoutuspuolella. Kesätöiden kautta olen tehnyt töitä psykiatrisessa erikoisosaamisyksikössä (=”nuorisokoti”), päiväkodissa, henkilökohtaisena avustajana, lähihoitajan sijaisena hoitotyössä sekä kesätyttönä pitkäaikaissairaiden osastolla.

Eikä siinä vielä kaikki! Kokemusta löytyy myös vessojen kuuraamisesta, huvipuistolaitteiden
ajamisesta sekä lastenleirien ohjaamisesta. Olen myynyt askartelukaupassa joulukorttitarpeita, pyörittänyt huvipuistossa “onnenpyörää” ja vääntänyt jäätelöpalloja HopLopissa.

Olen aina sanonut, että rakastan työtäni lasten toimintaterapeuttina. Mutta pakko myöntää, että olin viimeiset kuukaudet ennen äitiyslomalle jäämistä väsynyt, erittäin väsynyt. Tuumaustauko tuli tarpeeseen ja uskon, että palatessani aikanaan töihin pystyn olemaan taas parempi terapeutti kuin esimerkiksi raskausaikana, jolloin ajatuksissa oli aina vauva.

Raskausaikana nimittäin prioriteettilista muuttui; terapialapset olivat tärkeysjärjestyksessä sijalla 4. Ensimmäisenä “Taco Bell”, toisena minä itse, kolmantena puoliso ja perhe ja vasta neljäntenä pystyin antamaan itsestäni asiakkaille. Sitä edeltävät 5 vuotta olin antanut terapialapsille kaikkeni ja tärkein tavoitteeni (elämässä!) oli olla hyvä terapeutti. Koulutin itseäni omalla ajallani ja omalla rahallani, jotta voisin auttaa lapsia ja vanhempia parhaani mukaan. Ostin töihin leluja, ostin ja luin työhön sopivaa kirjallisuutta ja kävin erilaisilla luennoilla huvikseni. Iltaisin, joskus öisin, suunnittelin seuraavan päivän terapioita ja hain Pinterestistä lisää ideoita.

Pelkään etten voi koskaan olla enää niin sitoutunut työhön, nyt kun elämässäni on Musume. Vastavalmistuneena olin innokas ja välillä liiankin uhrautuva ja tunnollinen. Toisaalta uskon myös olevani parempi terapeutti kuin silloin, osan tunnistaa paremmin omat rajani, osaan hallita kokonaisuuksia paremmin ja ajatella asioita erilaisista näkökulmista, myös vanhemman näkökulmasta.

Olen aina saanut tehdä töitä itseäni viisaampien kanssa, heitä on hieman ikävä. Työkavereita, moniammatillista yhteistyötä.. mutta tiedän heidän pärjäävän loistavasti ilman minua!!!

Tällaisia pohdintoja tänään työhön liittyen.

Terveisin Heini