Juhannus oli mulle kaunis mutta haikea. En tiedä miksi. Miksi kaikki on nykyään niin haikeaa.

Haikea ehkä siksi, että mulla oli itselläni surua ja murhetta. Sellaista sielun murhetta, jota ei mansikkakakutkaan saa ihan korjattua, ei edes kaksi Porvoon lakritsin lakupussia. Oli tarve olla itsekseen ja rauhassa mutta kahden lapsen kanssa ja varsinkaan juhannuksena toiveeni ei toteutunut (hetkeksikään). Meillä ei ole tiukkoja juhannusperinteitä. Silti kukat kerättiin tyynyn alle (Mimmin toiveesta), saunottiin (koska oli niin hikistä!), grillattiin (koska olin inspiroitunut Jamie Oliverin leipävartaista) ja valvottiin. Kokkoa emme nähneet metsäpalovaroituksen vuoksi, joten päädyimme äidin kanssa lavatansseihin. Eilen kävimme Mimmin kanssa kesäteatterissa, joten tämän kesän pakolliset onkin sitten jo suoritettu. Lavatanssit ja kesäteatteri. Siinä kaksi asiaa, joita olisi kiva alkaa harrastaa.

Lyylin kummi oli meidän perheen kanssa juhannuksen vietossa osan aikaa. Se oli suuri ilo, koska hän on ihminen, josta usein saan iloa. Koin kuitenkin jotain selittämätöntä haikeutta ja surua, joten en ollut parasta mahdollista seuraa. Kaipuuta vapauteen. Muistoja menneestä. Katumusta, pohtimista, toisaalta kiitollisuutta. Kenties se on tätä alati kasvavaa panikointia ajan kulusta. Lyyli puhuu jo sanoja. Mimmi on jo niin iso, että sen kanssa voi katsoa yli kaksi tuntia kestävän kesäteatteriesityksen. Mä olen vanha, niin vanha, ettei kukaan enää hae tanssimaan.

Tytöt leikkivät tosi pitkiä aikoja pihalla. Sinne kannettiin hiekkalaatikon (ja kasan) viereen mun toissakesänä tekemä leikki-kioski. Jätskinostajia huudeltiinkin paikalle useampaan kertaan. Hiekkalaatikolla tytöt leikkivät niin tien rakennusta, kakkujen leipomista kuin sementin tekoakin.

Olin itse tosi paljon vastaavana ruokatouhuissa mutta onneksi Mammi leikki tyttöjen kanssa mielellään. Yksi aamu he tutkivat mun ja siskon vanhoja paperinukkeja. Kaisu ja Ulla olivat niistä mulle rakkaimmat. Äitillä oli samanlaiset pienenä ja hän oli hankkinut ne meille uustuotantona, kun olimme lapsia. Mimmi leikki mahdottoman paljon nukkekodilla. Äiti muistutti, että Mimmi ei saanut samanikäisenä edes koskea nukkekotiin mutta näköjään säännöt ovat löyhentyneet. Jokatapauksessa Lyyli nyt tuhoaa ja tutkii kaikkea mahdollista, mitä siskokin, joten nukkekotia hänen on saatava. Molemmat tytöt viihtyviä myös kuistille rakennetussa kotileikissä. Se onkin leikki, joka sujuu lähes aina sulassa sovussa ja on erityisesti Lyylille mieleinen.

En halunnut korostaa Mimmille “sulhastyrkytystä”, joten kerroin, että jos kukat laittaa tyynyn alle, saattaa nähdä unessa jotakin ennustuksia. Mimmi sanoi minulle: “Äiti, kyllä mä jo tiedän, mikä se sana on. Se on sulhanen, mistä minä uneksin”. Ok. Löysimme tänä vuonna 7 luonnon kukkaa helposti pihapiiristä, jonain vuonna nimittäin kukkien löytäminen on ollut oikeasti vaikeaa. Päivänkakkara, niittyleinikki, harakankello, puna-apila, siankärsämö, koiranputki, hiirenvirna. Nimet palautuivat jostain syvältä selkäytimestä, ala-asteajoilta. Kyllä suomalainen peruskoulu on ihmeellinen, kun kykenee takomaan tällaista tietoa alimpiin muistikeskuksiin.

Toivottavasti teillä on siellä ollut hyvä kesä. Kesäkuu on mielestäni ollut maaginen; täynnä lämpimiä päiviä, auringonlaskuja (parvekkeelta katsottuna), ukkosta sopivasti ja ystävien seuraa. Kiitos siitä. Toivon: lisää itsenäisyyttä minulle, lisää aikaa tyttöjen kanssa, lisää parisuhdeaikaa, lisää perheaikaa eli kaikenkaikkiaan lisää aikaa nauttia tästä elämäni kesästä.

terkuin, Heini