Äitienpäivänä
Puutarhahommissa on aikaa ajatella, ehkä liikaa, ehkä sopivasti. Olen ollut viime viikolla tosi syvissä vesissä, miettinyt paljon elämääni ja valintojani, pohtinut tulevaisuutta, ollut jonkinlaisessa kriisissä. Niinpä en lähtenyt äitienpäivän viettoon riemusta hihkuen. Suoraan sanottuna en vielä lauantaina tiennyt, osaisinko enää nauraa ja iloita. Selvisi, että kun saa tarpeeksi sokerisia herkkuja viikonlopun aikana niin kyllä osaa. Äitienpäivä sujuikin yllättävän rattoisissa tunnelmissa. Aamupalaksi lettuja, laulua ja kortit sänkyyn. Sain lahjaksi kukkien siemeniä sekä vakassa askarrellut kortit. Tuntui menneeseen viikkoon nähden yllättävän kevyeltä.
Mulla on nimittäin ollut sisäinen suru, josta on ollut vaikeaa puhua kenenkään kanssa. Aina siitä asti, kun Lyyli syntyi, toivoin, että jonain päivänä saisin vielä kokea sen uudestaan eivätkä kätilön kauniit sanat synnytyssalissa ole jättäneet minua rauhaan. Sanoin “tää on mun ensimmäinen synnytys ammeessa” ja kätilö vastasi iloisesti “eikä varmasti viimeinen!”. Kuitenkin puoliso on ehdottomasti sitä mieltä, ettei enää koskaan halua lapsia ja tämä ristiriita on aika iso. Minulla on nimittäin edelleen haave kolmannesta lapsesta. Järkisyillä sitä ei voi perustella oikein mitenkään, en edes itse keksi sellaisia. Tunne on kuitenkin tunne, samanlainen kuin on ollut kahdesta ensimmäisestäkin. Olen siis tehnyt suurta luopumistyötä omasta unelmastani, koska toista ei voi koskaan pakottaa vanhemmuuteen. Puolisollani on omat syynsä päätökseensä, jotka kyllä ymmärrän.
Äitienpäivän lähestyessä tämä teema jotenkin ahdisti minua erityisen paljon ja ajattelin, että mieluummin skippaisin koko päivän, ottaisin makuupussin ja menisin metsään laavulle nukkumaan mieluummin, kuin heräisin “autaan ihanaan” äitienpäivään, kun olen itse vielä haavoilla. Lukuisat vihjailut kahvihuoneessa ja kyselyt siitä, olenko raskaana eivät ainakaan helpota tuskaani. Vaikka olen luopunut lasten tarvikkeista ja vaatteista ihan hyvillä mielin, takaraivossa on silti ajatus, jos vielä joskus.. Rakastan molempia tyttöjäni syvästi. Mietin, miten pieni Mimmi oli Lyylin syntyessä enkä enää haluaisi aivan samanlaista ikäeroa mutta entä jos jonain päivänä vielä? Mietin Mummiani, joka jälleen kerran kertoi minulla lauantaina, kuinka lasten ollessa pieniä elämä on parasta mitä on. Miten osaisin päästää irti katkeroitumatta?
Syntyvyydestä puhuttaessa on mielestäni naurettavaa, että syytä etsitään aina naisesta. Lapsen hankkimiseen tarvitaan kaksi vanhemmaksi haluavaa ihmistä. Lapsilukuun vaikuttaa ihan tolkuttoman moni asia. Joillekin se on raha, joillekin auton vaihto isompaan, joillekin asunnon koko, joillekin maailmantilanne, joillekin lapsiperheiden aseman tiukentuminen, joillekin yleinen lapsikielteinen politiikka, jota parhaillaan harjoitetaan aina synnytyssairaaloiden lakkauttamisesta alkaen. Mutta usein syy on vain se, ettei kumppania löydy, ettei ajatukset lapsiluvusta sovi yhteen. Järki ja tunteet ovat vastakkain, eivätkä kaikki saa haluamaansa, vaikka kahdella ihmisellä olisikin samat toiveet. Yksilökeskeisyys näkyy kaikessa yhteiskunnassamme eikä perhekuviot oikein sovi siihen.
Mieheni leipoi minulla gluteenitonta tiikerikakkua viikonloppuna. Lopputulos oli, että rakastan häntä kuitenkin kaikista eniten ja siksi aion löytää rauhan asian kanssa. Nyt mieli on täynnä kiitollisuutta ihanista lapsistamme ja jokin uloshengityksen hetki, jonka aikana päästän irti.
terkuin, Heini