Pahoittelut siitä, että vauvaleikit ovat jääneet nyt vähemmälle.. Tämäkin teksti on kirjoitettu puoli vuotta/vuoden myöhässä ja on vaikeampi enää muistaa, miten puolivuotiaan kanssa oltiinkaan. Onneksi ovat päiväkirjat ja muistiinpanot vauvakirjan välissä 😀

6-kuukautinen Musume oli kiukkuinen. HÄN. EI. PÄÄSSYT. LIIKKUMAAN. Parka hytkytteli konttausasennossa itseään ees taas ties kuinka kauan. Musta tuntui tosi pahalta, kun en saanut hävitä vauvan näkyvistä edes hetkeksi tai alkoi parku. Se oli rankkaa..

Kunnes sitten yhtäkkiä alkoikin ryömiä, voi sitä riemua, kun sai karkuun päässeen pallon kiinni. Ryömiminen avasi leikeissä aivan uuden maailman ja oli iso harppaus kohti itsenäistymistä. Hän tajusi, ettei tässä mitään hätää ole, jos äiti katoaa nurkan taakse, voin seurata! Kaikki suru ja harmi, jota oli ollut sitä ennen paljon, hävisi. Liikkumisharjoitusten aikana Musume myös kaatuili ja muksahteli usein mutta hän toipui näistä järkytyksistä nopeasti. Avaruudellisessa hahmottamisessa (esim. miten itse sijoittuu suhteessa tilaan ja esineisiin) on se haastava puoli, että sen oppii vain harjoittelemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta. Olihan se liikuttavaa, kun Musume oli aidosti närkästynyt siitä, että joku kehtasi asettaa hänen reittinsä eteen seinän tai tuolin.

Vauvakirjaan kirjoitin mm. näin: “Olet upea, touhukas tyttö. Möyrit lattialla ja osaat käsitellä leluja upeasti. Kuukaudessa muutuit “pikkuvauvasta” isoksi, kun opit nopeaan tahtiin ryömimään, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten. Teet tutkimusmatkoja asunnossa. Sinua naurattaa usein ja tykkäät “painia” isin ja äidin kanssa..”

Olin kirjoittanut myös, että leluista Musume innoistui muovisista renkaista (Fisher Price), palloista, pesulapuista (mikä ihme niissä onkin!!!), kirjoista, maton hapsuista ja mistä tahansa roskista. Muovinen pullo, jossa oli isoja puisia nappeja oli hitti, kun se kieri ja ropisi pitkin lattiaa. Rapisevat kassit ja avaimet olivat myös kiinnostuksen kohteina. Nokkelimmat huomasivatkin, että lelut menettivät lyhyeksi aikaa täysin merkityksensä arkisten tavaroiden rinnalla. Pakasterasioiden levittely kun nyt vaan on hauskempaa kuin tylsien lelusuunnittelijoiden ennalta-arvattavat juonet.

Yhtäkkiä leikkikenttänä oli KOKO MAAILMA. Arkiset esineet ja asiat herättivät suurta hämmästystä. Lelut ja leikit eivät olleet 6kk vauvan kanssa niin paljon keskiössä, koska oli liikaa tutkittavaa! Toki jatkoimme vauvatusta ja kaikenlaista hassuttelua mutta enemmän tuntui, että minun ei tarvinnut viihdyttää vauvaa vaan enemmänkin katsoa, ettei hän satuta itseään. Musumesta tuli konttaamisen myötä innokas pyykkitelineiden kolistelija, murusien maistelija ja vessapaperipaketin päälle kiipeilijä. Kuului vain suloinen “läpsyn-läpsyn” kun Musume konttaili pitkin asuntoa omille retkilleen. Muistan, että tuntui aluksi hämmentävältä, että hän lähti minusta poispäin, kun yleensä hän oli aina tullut minua kohti. Ensimmäistä kertaa tajusin, että olen hänelle tarpeeton ja hei, se tuntuu muuten hyvälle.

Aloitimme soseita varovasti jo 5kk puolella miniannoksin mutta se ei ollut ollenkaan Musumen juttu. Uskaltauduimme kokeilemaan istumista syöttötuolissa ja booooom, syöminen helpottui selkeästi. Istumisessa on erittäin tärkeää huomioida ergonomia; vauva ei saa nojata kummallekaan sivulle (tämä kertoo siitä, että keskivartalon kannattelu ei ole vielä tarpeeksi vahvaa). En lähtisi istuttamaan vauvaa, ennen kuin hän on siihen valmis!! Kuten työkaverini sanoi, “kyllä se lapsi ehtii myöhemminkin istumaan ihan tarpeeksi.”

Syöttötuoleista suosittelen ergonomian kannalta valitsemaan mallin, jossa vauvan (tai oikeastaan taaperon) jalat ylettyvät erilliselle jalkatuelle. Siksi Stokken Tripp Trapp ja Steps- mallit ovat niin hyviä ja tykättyjä. Ainakin Tripp Trapissa jalkalautaa saa säädettyä siten, että se on aina sopiva lapselle, jopa koululaiselle. Istun joskus siinä itsekin töissä. Itse valitsisin tosin nyt Stokken Clikk-tuolin, jonka jalkalauta ei tietääkseni ole säädettävä.

Musumea nauratti erityisesti hiukset, etenkin papan. Vauvan naurusta voisi oikeasti tehdä kokoelmalevyn. Ainakin väsyneen äidin mielestä vauvan nauru on maailman paras ääni. Omista fiiliksistä muistan, että jotenkin pikkuhiljaa alkoi helpottaa mutta silti oli välillä vaikeaa nukahtaa yösyöttöjen jälkeen. Kun Musume oli 6 ja puoli kuukautta, ne loppuivat kuin seinään.

Pidimme nerokkaan omakeksimämme unikoulun, jossa vuorotellen sairastimme mieheni kanssa noroviruksen (ensin hän, sitten minä) ja vaikka imetinkin normaalisti päivisin, mieheni hoiti vauvaa yöt, kun hän heräsi. Siinä se, siihen loppuivat varsinaiset yösyötöt. Mieheni rooli oli tässä niin merkittävä, etten voi korostaa sitä liikaa. Hän oppi rauhoittamaan vauvan öisin ilman maitoa ja se auttoi pitkässä juoksussa meitä molempia hurjasti! Vaikka imetinkin sitten aamuviideltä (joka ei kuulemma ole enää yösyöttö.. no väsytti se toki silloinkin) niin kuudesta kahdeksaan tunnin yhtenäiset yöunet tekivät mulle ihmeitä, ehtona tietenkin, että meni itse aikaisin nukkumaan.

Mulla oli PITKÄÄN ongelmana se, että vauva nukkuu, minä en. Oli piinaavaa herätä itsestään kolmelta yöllä “valmiina imettämään” ja tajuta, että hitto eihän se vauva edes ole hereillä! Ja sitten valvottiin joka yö pari tuntia saamatta unta. Samaan aikaan huomasin, että edelleen purin takahampaita voimakkaasti yhteen varsinkin öisin. Toinen vaihtoehto oli, että yösyötön jälkeen en saanut itse enää unenpäästä kiinni. Se oli helvetti!!!!! Epäilen, että tämä oli jokin stressireaktio pitkään jatkuneeseen pätkänukkumiseen. Nykyään kysynkin aina muilta äideiltä, saatko sinä itse nukuttua sen sijaan, että tiedustelisin, miten vauva nukkuu..

terveisin Heini

P.S. yllättävän helppo näköjään palata näihin vauva-ajan muistoihinkin, eli toivotteko jatkoa vauvaleikki-sarjaan?