Hän, jota on odotettu kauan, on saapunut perheeseemme. Katsoin äsken sairaalasta otettuja kuvia, niistä tuntuu olevan jo kauan. Ja loppujen lopuksi, hän on vasta ollut tässä maailmassa viisi päivää.

Nachon synnytyskertomusta saatte odottaa vielä hetken, haluan kirjoittaa sen kunnolla. Nyt haluan kuitenkin kirjoittaa ylös ensipäivien tunnelmia ja ajatuksia.

Ensinnäkin, miltä vastasyntynyt tuntuu sylissä. Pieneltä, ruttuiselta ja välillä sitä oikein hämmästyy, miten toinen mahtuu käsivarren mitalle. Miten pehmeää vastasyntyneen nukka on. Miten hyvältä hänen painonsa tuntuu rinnan päällä. En tunne vastasyntyneen tuoksua mutta tunnen hänet voimakkaasti.

Miten välillä sitä vaan tarkkailee vauvaa ja miettii, että toi on mun, tämä on se HÄN, jota odotettiin. Miten sairaalassa siinä nakuna hän on vielä vauva, mutta heti kun puettiin vaatteet päälle, hänestä tuli ihminen, ihan oikea tyyppi.

Ensimmäiset kyyneleet tulivat kyllä mutta.. Jälleen kuulostelen jotenkin itseäni. Olenko herkistynyt tarpeeksi? Miksen itke enemmän? Olen “liian” tyyni? Liian tunteeton? Sillä vaikka tunnen valtavan isosti ja olen rakastanut Nachoa koko sen ajan, kun on sisälläni ollut, luulen, että ihastun häneen lopullisesti vasta kun hieman tutustumme. Tänään hän nukahti syliini. Tiesin, että olisin voinut lähteä vessaan ja syömään ja jättää hänet koppaansa mutta en vaan millään raaskinut liikahtaa. Yhtäkkiä ei ollutkaan kiire mihinkään ja tajusin, että katselen häntä ihan vain huvikseni.

Miten paljon on muistunut mieleen esikoisen ensimmäiseltä viikolta, sellaistakin, jonka luuli jo unohtuneen. Keho muistaa, millaista oli Mimmin kanssa. Yritän olla vertailematta tätä aikaa ja heitä keskenään, se on mahdotonta. Miten heidän temperamentinsa olivat mielestäni jotenkin erilaiset siitä hetkestä asti, kun sain heidät syliini. Ulkonäöllisesti heissä erilaista on ainoastaan sormien kynsien ja jalkaterän muodot.

Nämä ensimmäiset päivät ovat olleet täynnä ihania hetkiä ja onnea. Ja yksi suru, joka vaivaa minua niin paljon, että yöllä taas mietin sitä valvoessani. Asia, johon en voi vaikuttaa, asia, joka saa minut surulliseksi. Olen aina ollut huono sietämään minkäänlaista ihmissuhdedraamaa ja näin hormonihuuruissa pienikin asia kuormittaa minua niin paljon, että se tulee jopa uniin ja heittää inhottavan varjon aikaan, jonka pitäisi olla pelkästään vaaleanpunaista.

Miten se nimi, jota olin jo hänelle ajatellut monta viikkoa, ei ehkä olekaan se oikea. Kun sain hänet tänne, tuli heti mieleen, että nimi, jota mieheni oli ehdottanut (ja jolle minä olin antanut täystyrmäyksen) sopiikin hänelle ehkä paljon paremmin. Mulle on tullut myös kauhea kriisi! Kauniita tytön nimiä on NIIN PALJON, haluaisin antaa hänelle ne kaikki mutta on vaikeaa löytää yhdistelmää, jonka nimet sointuisivat toisiinsa. Yritän lohduttautua, että annetaan loput kauniit nimet sitten vaikka nukeille ja pehmoleluille 😀

Miten paljon rakastan perhettäni, miten paljon rakastan miestäni ja sitä, minkälainen isä hän on. T. on ollut koko tämän ajan täydellinen, Nacho ja Mimmi samoin. <3

Nyt hän heräsi ja kaipaa maitoa!

Kirjoittelen taas toisella kertaa, Heini