Äiti jäähyllä

Jäähyajan äiti saa määrittää itse tai sen voi sopia puolison kanssa. Joskus vartti suihkussa jo riittää, toisinaan tarvitaan vaikka pidempi kävelylenkki. Tärkeää on, että jäähyssä äiti jätetään ehdottomasti yksin ja hänelle tarjotaan mielekästä tekemistä. Mieluiten äiti kannattaa laittaa kodin ulkopuolelle. Häntä ei kannata jäähyn aikana halia, jäähyn jälkeen voi ottaa syliin, paijata ja tunnustellen keskustella tapahtuneesta ja tunteista. Jäähyn jälkeen äiti on usein leikkisämpi, jaksaa taas lukea Pupu Tupunaa ja rakentaa legoilla. Jatkossa jäähyn voi korvata omalla ajalla säännöllisesti.

Mikä siinä on, että se oma, maailman rakkain lapsi voi olla se kaikkein ärsyttävin? Tietää täsmälleen, mistä napeista painaa, minkä lelun heittää? Juuri silloin, kun ei todellakaan ole itse fyysisesti tai henkisesti parhaimmillaan?

Mulla on upea lapsi. Hän on järkevä, osaava, omatoiminen, keskusteleva, tolkun ihminen. Hän osaa pukea itse ja leikkiä itsenäisesti. Hän syö ja nukkuu kivasti. Hänellä on upea mielikuvitus ja hyvä huumorintaju.

Silti, rakkaani, juuri nyt imet minusta kaiken tolkun ja energian.

Tiedän, se ei ole taaperon vika, että hänellä on juuri nyt yksi pahimpia velociraptor-kausia meneillään ja minä en jaksa sitä. Ja on vielä siitepölykausi. Sanoitan tunteita, käytän kaikki kikkani ja silti joudun kantamaan huutavan taaperon ylös portaita, ettei hän satuttaisi itseään siinä kieriskellessään.

Hän pussailee, rakastaa ja haluaa lukea 20 kirjaa peräkkäin. Ja silti ärsyynnyn. En jaksa enää lukea, olemme istuneet tässä kohta tunnin. Mennään ulos? Hän ei tahdo. Mennään puistoon? Joo, mutta haluan pukea kaiken itse. Normaalisti ajattelisin, ihanan omatoiminen. Nyt hermostun, kun taapero kiskoo jalkaansa haalarin hihaan. Mikä minua vaivaa?

Taapero ei ole muuttunut. Hän on perusluonteeltaan oma, ihana, rauhallinen, sitkeä, innostuva itsensä. Ja sitten, yhtäkkiä taas velociraptor. Kuulisitte, miten hän karjuu rappukäytävässä, lapseni, joka oli puistossa oikea enkeli. Minä sen sijaan… olen väsynyt. Taapero ei anna armoa. Nyt ei ole aika olla väsynyt. Joskus naurattaa salaa, kun hän heittäytyy vesilammikkoon. Toisinaan taas… ei.

Pysyn tyynenä taaperon tähden mutta jos pidättelen omaa kiukkuani liikaa, se purkautuu johonkin toiseen viattomaan. Miesparka. Olemme harjoitelleet taaperon kanssa ahkerasti, mitä tarkoittaa anteeksi. Hän on hyvä antamaan minulle anteeksi ja minä hänelle. Mielestäni sen opettelu on jopa tärkeämpää kuin mekaanise anteeksipyytämisen. Perusturvallisuus ja turvallinen kiintymyssuhde kannattelevat meidän uhman, tahdon ja kiukun yli päivästä toiseen.

Mulla on akuuttiin ärsytykseen toimiva resepti. Se on viesti äitikavereille. He eivät tuomitse, vaan armahtavat. Saan poikkeuksetta vertaistukea. “Ai, teilläkin!? Ihan kamalaa” Kun kuulen muiden kokemuksia ja sanoitan omiani, omat tunteet viilenevät, jopa haihtuvat. Se oma taapero onkin taas rakas, vaikka kyllähän minä sen tiesin koko ajan.

Kiitos mammaliigalaisille <3

Terveisin Heini