Jokainen vanhempi tietää tämän tilanteen. Lapsi pyytää mukaan leikkiin. Olisi 47 muuta asiaa tehtävänä. Lusit leikkihuoneen lattialla, ajatukset vaeltelevat, katsot kelloa, on kulunut kolme minuuttia ja aivosi ovat jo nyt sulaneet tylsyydestä. Et jaksa kiinnostua työkoneiden eroista tai juoda taas uutta kahvikuppia, haluat olla rauhassa, hiljaisuudessa, missä tahansa muualla kuin leikkimässä. Lapsi mankuu, että pliis äiti leiki mun kanssa. Leikki toistuu kerrasta toiseen samanlaisena, ensin se oli hauskaa kunnes ei enää ollutkaan, haukottelet. Kenties yrität liueta vähin äänin pois mutta lapsi huomaa sen ja mankuu: “äitiii-ii-iii, leiki mun kanssa!!!” Kun otat ponin käteen, leikit väärin ja lapsi haluaa päättää kaiken, kaikkeen ehdottamaasi hän sanoo, ei, kun Liian äiti sanoi, että ei sitä voi tehdä noin. (Lapseni mielikuvitus -ystävä on Liia. Hänen äitinsä on ärsyttävä).

Meillä mieheni on huomattavasti parempi leikkijä kuin minä. Tarkoitan nyt nimenomaan sitä, miten hän keskittyy leikkiin eikä tee mitään muuta samalla. (ns. putkiaivot). Itse teen lähes poikkeuksetta kotitöitä ja säädän kaikkea mahdollista muuta. Rauhoittuminen leikkien on vaikeaa kun on väsynyt. Samalla se on nimenomaan lääke väsymykseen, apatiaan, kaikenlaisiin vuorovaikutus-pulmiin.

Tylsyys ei ole vaarallista. Kun lapsella on ikätasolle sopivia, tarpeeksi haastavia leluja, niin ajattelen, että aikuisen ei todellakaan tarvitse olla mikään ohjelmatoimisto. Toiset tarvitsevat leikin aloittamiseen enemmän apua kuin toiset. Jotkut hyötyvät siitä, että leikki on perattu valmiiksi esimerkiksi autot ja parkkitalo laitettu houkuttelevasti esille. Oma lapseni ei yleensä tarvitse lainkaan apua leikin keksimiseen, hänellä on erittäin runsas mielikuvitus ja hän keksi leikin esineellä kun esineellä. 8-kuukautinen vauvani osaa myös jo leikkiä ja touhuta itsenäisesti, mielestäni yllättävänkin pitkiä aikoja kerrallaan. Vauva kuitenkin tarvitsee vielä runsaasti reflektointia ja leikin sanoittamista leikki-ikäisen verrattuna. Vauva haluaa näyttää esineitä ja ihmetellä niitä yhdessä.

Jostain syystä aikamme on sellainen, että kaikenlainen pysähtyminen on meille vaikeaa. Tylsyyttä vältellään kuin ruttoa ja joogassa shawasana tuottaa tuskaa (koska siinä ei tehdä mitään. pötkötetään vain ja ollaan omien ajatusten kanssa). Leikin voikin ottaa jonkinlaisena mindfullnes-harjoituksena. Viimeistään viiden minuutin kohdalla kaipaat aktiivisesti puhelinta. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat tuskaa. Kenties toisetkin kymmenen. Mietit, mitä kaikkea on tekemättä, mitä kaikkea tekisit mieluummin, miten tässä menee nyt aikaa hukkaan. Tiedätkö mitä? Leikki-ikä kestää itse asiassa yllättävän vähän aikaa. Tämä aika on nyt vain lusittava läpi. Voi tulla hetki, jolloin antaisit vaikka mitä, jos saisit vielä leikkiä lapsesi kanssa sillä maailman typerimmällä parkkitalolla. Voi olla, että toinen vanhempi taas antaisi paljonkin, jotta hänen vaikeasti vammainen lapsensa pystyisi leikkimään parkkitalolla.

Toiset lapset aistivat herkästi, jos aikuinen ei ole läsnä. Läsnäolo, miten vaikeaa se onkaan! Olen itse haaveilija ja todellakin harjoittelu vaiheessa kaikenlaisen hetkessä elämisen kanssa. Ennakoin, suunnittelen, murehdi vanhoja.

Vaikka leikki ei itsessään olisi nautinnollista, voit myös kokeilla keskittyä johonkin muuhun asiaan. Voit katsella lastasi. Kuunnella hänen hassua höpötystään, ääntään, sitä sorahtavaa ärrää. Paina ne mieleesi. Paina mieleesi ilme, jolla selostaa automerkkejä ja vertailee työkoneita. Paina mieleen silmäripsien kaari. Kysyin kerran eräältä musiikkiterapeutilta, miten hän on kestää kuunnella sellaista musiikkia, josta hän ei itse pidä (psykiatrisella osastolla trendasivat tuolloin örinä-hevi, Petri Nygård ja erilaiset angsti-biisit). Hän kertoi, että silloin hän keskittyy kuuntelemaan vaikkapa musiikin rytmiä, sanoja, jotain mitä voi vaan kuunnella ja analysoida. En varsinaisesti nauti lasten konserteista musiikillisesti mutta nautin siitä ilosta, jota lapseni kokee.

Teen usein jotain samaan aikaan kun mukamas leikin lasteni kanssa. Huutelen ruoanlaiton välistä random kysymyksiä. “Jaa, mitäs sitten tapahtui?”. “Minne menet seuraavaksi?”. “Voi, onko Mimosa kovin kipeä?”. Usein järjestelen tavaroita tai siivoan lelulaatikoita samalla, saatan lukea kirjaa tai lehteä, joskus jopa kirjoitan sanelemalla blogitekstiä. Lapselle voi riittää myös se, että joku on samassa huoneessa hänen kanssaan.

Joskus tylsistyessäni vedän kaiken leikissä vähän överiksi. Vedän ns. dramaattisen Kauniit ja Rohkeat-moodin päälle. Keksin hahmoille toinen toistaan älyttömämpiä nimiä. (Ne eivät tosin vedä vertoja taaperoni ehdotuksille. Jos hänen pitää keksiä nimet hahmoille ne ovat poikkeuksetta Liia, Loolo, Liian isosisko, Kaapi ja Tukkani). Hauskuutan edes itseäni nimeämällä Lego-ukon Pertti-Erkiksi ja suoraan sanottuna yli-näyttelen. Lapset poikkeuksetta rakastavat sitä. Sellaista menoa ja intensiteettiä ei kuitenkaan jaksa ihan älyttömän kauan.

Leikin tavoitteena on flow-tila, jossa aika ja paikka häviää edes hetkeksi etkä mieti mitään muuta. Lapsilla se käy helposti. Meillä aikuisilla on kuitenkin erilainen aikakäsitys ja meidän on huomattavasti vaikeampaa päästää irti nimenomaan ajasta. Onhan tehtävämme huolehtia päivärytmistä ja ruoka-ajoista ja siitä, että iltatoimet alkavat ajoissa.

Jos luulit olevasi ainoa vanhempi, joka ei syty Pipsa-possu leikistä, sori et ole ainoa ja samalla saat täydellisen synninpäästön koko asian suhteen. Muistutan, että meillä ihan Suomessa on sellaisia lapsia, joilta kukaan ei koskaan kysy mitä kuuluu, mistä sinä tykkäät, haluaisitko mennä puistoon.

Jos mietit edelleen, että kyllä se perinteinen hahmo leikki on vaan maailman tylsintä ja kaikenlainen lapsen kanssa leikkiminen on tylsää, muistutan et leikkiminen on paljon muutakin kuin Barbie ja autoleikit. Tee lapsen kanssa sitä, mistä itse nautit, lapsen ikätason mukaan. Lapsi aistii oman ilosi ja rentoutesi varmasti, saat opettaa häntä ja opettelette yhdessä uutta. Jos kuitenkin haluat, että lapsi tekee edes joskus mitä sinä haluat ja pyydät, tee sama hänelle. Vastaa leikkikutsuun “joo, hyvä idea! Aloitetaan heti!”.

Terkuin Heini