Olen miettinyt omaa herkkyyttäni viime aikoina aika paljon. Pohtinut sitä, miksi kuormitus toisten ihmisten mielipiteistä niin paljon ja miksi kuormitun niin paljon somesta. Olen ottanut someen nyt viime aikoina etäisyyttä ja se on tuntunut hyvältä. Instagramissa on kiva jakaa videoita mutta minä haluan kirjoittaa. Haluan kirjoittaa, vaikka kukaan ei lukisikaan, sillä tämä on mulle hyvä tapa jäsentää ajatuksia ja prosessoida tapahtumia.

En usko olevani erityisherkkä mutta herkkä minä kuitenkin olen. Lapsena olin tapavarvastaja (vauvana minulla taisi olla refluksia) ja siitä minuun on jäänyt myös kehollinen herkkyys eli aistin omia kehon tiloja tosi herkästi ja ne vaikuttavat minuun paljon. Jos kehoni voi huonosti, se vaikuttaa todella paljon myös mielialaani. Varvastaja minussa tunnustelee omia ja toisten tunnetiloja aktiivisesti ja kulkee kuvainnollisesti varpaillaan. Tästä on olluy minulle harmia mutta toimintaterapeutin työssä tämä on usein eduksi.

Neuroepätyypillisyydestä ja autismin kirjon häiriöistä puhutaan huomattavasti paljon enemmän kuin 10 vuotta sitten, jolloin olin itse aloittanut alalla. Silloin vasta alettiin tuoda ulkomailta erityisherkkyyden termiä, alettiin puhua ekstroverteistä ja introverteista ja termit menivät melko pian sekaisin diagnoosien ja aistiyliherkkyyden kanssa. Nyt erityisherkkyydestä on tullut vakiintuneempi termi ja on ihanaa nähdä, että aiheesta on jo kokonainen sarja!

Sain arvostelukappaleena Näkymättömän repun uusimman osan Pohjattoman Repun, jonka on luonut lahjakas Maria Vilja. Sarjan kakkososasta olen kirjoittanut täällä ja Rosalin tarina jatkuu Villikissarepun jälkeen luonnollisestikin koulun puolella. Elämän nivelkohdat kuten koulun vaihto ovat herkälle erityisen kuormittavia hetkiä, koska mikään ei ole hetkeen tuttua.

5-vuotias himolukija Mimmi tykkäsi kirjasta tietenkin hurjasti. Hän nauttii Rosaliin räväkästä ja hieman epäsovinnaisesta hahmosta. Tarina on oma suosikkini sarjasta ja luulen, että monelle samaistuttava. Tykkään siitä, että Rosali tunnistaa jo omaa herkkyyttään ja osaa kääntää sen voimavaraksi. Kuvitukset ovat uskomattoman kauniit – pastellivärit kiemurtelevat ja pyörivät pitkin sivuja ja ainakin mun silmät lepäävät. Maria Viljan kuvituksissa on sitä jotakin..

Pohjaton reppu sopii kaikille lapsille, jotka harjoittelevat tunteiden tunnistamista. Tarinassa opitaan tunnistamaan omia vahvuuksia ja löytämään oman äänensä. Kukapa ihminen ei sitä kaipaisi.

terkuin Heini