Tämän kuvan ottamisesta on tänään tasan vuosi. Testi ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinenkään. Tein alusta asti superpaljon testejä, koska tunsin, että kehossani tapahtuu jotain. Kohdussa tuntui kuumalta.

Kun Lyyli syntyi, mieleeni tuli ajatus, joka yllätti minut todella pahasti. Haluaisin vielä kokea tämän uudestaan. En olisi koskaan uskonut, että ajattelisin noin, että haluaisin vielä synnyttää, että vauvakuume alkaisi heti. Mutta rakas vauvani, hän oli alusta asti niin ihana, niin valmis, minun täydellinen pallopää-vauvani.

On vain yksi ongelma. Raskaus ei sovi keholleni. Vaikka en ole kärsinyt raskausdiabeteksesta, raskausmyrkytyksistä tai vakavista raskauskomplikaatioista, raskausajat ovat olleet minulle vaikeita. Tunnepuolella hormoni-cocktail on enemmänkin tasannut ja tyynnyttänyt ailahtelevaa mieltäni mutta henkinen kuormitus on jotain sanoin kuvaamatonta – hypermereesin takia. Pahoinvoinnin määrä, väsymys, ärtyisyys ja 24h vellova oksettava olo eivät houkuttele. Aika on siitä petollinen juttu, että se häivyttää 16 viikon kärsimyksen mukamas pieneksi ajanjaksoksi. Kyse on kuitenkin 4 kuukauden krapulasta, kun kehoni yrittää sopeutua meneillään olevaan hormonimuutokseen.

Nyt vuosi siitä, kun odotus alkoi, huomaan pelottavassa määrin vauvakuumeen oireita. Mieheni on tylsän rationaalinen (riittääkö tila, rahat, auto) kun minä taas haihattelen epärealistisia kuvitelmia siitä, kuinka meillä olisi kolme ihanaa lasta. Muistan, miten toivoin hartaasti toista pikkusisarusta, enkä voinut ymmärtää, miksi se ei ollut mahdollista. “Koska oli lama”, äiti kertoi minulle, kun olin aikuinen. “Lama maksoi minulle sen kolmannen lapsen”. En haluaisi joutua katumaan asiaa myöhemmin talouden tai nykyisen maailmantilanteen takia.

Uskon itse, että vauvat eivät välitä siitä, minkälaisiin olosuhteisiin he syntyvät. He ottavat vastaan sen, mitä annetaan. Monet miettivät, että kaiken pitää olla “valmista” ennen kuin vauva tulee elämään – pitää olla talo, auto ja sormukset, vakituinen työ tai ainakin opiskelut pulkassa. Mutta vauvat putkahtavat, jos putkahtavat, eivätkä aina kysele “onhan teillä tarpeeksi tilaa takapenkillä?” Joskus ne eivät putkahda, vaikka kuinka toivoisi, vaikka kaikki olisikin valmiina.

Harhaudun sivupoluille.. ajatukseni oli siis, että toivon, että saisin tulla vielä kerran tulla äidiksi. Raskauden kautta tai ilman. Meillä on eri toiveet kumppanin kanssa ja sekin on ok. Minulla saa olla toiveeni, hänellä omansa. Katsotaan, mihin kompromissiin tässä kymmenen vuoden aikana päädymme. Ehkä se on sijaisvanhemmuus, ehkä adoptio, ehkä vauva, ehkä lapsilukumme on tässä ja pysyy. Tärkeintä on, ettei eriävät mielipiteemme riko meitä, joka on kuitenkin kaiken alku.

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu yllättävän henkilökohtaiselta. Toiveiden ääneen sanominen on pelottavaa, vähän noloakin, jotenkin liian paljasta. Sen ainakin huomaan, että rakkautta riittäisi, kaikille perheenjäsenilleni ja vielä yhdelle ekstralle.

No, jos liika avoimuus alkaa tuntua pahalta, piilotan tämän tekstin jälkikäteen 😅

Terveisin Heini