PMS vai raskaana?

(kirjoitettu 3.5.2021)

En ole pystynyt viime päivinä hirveästi miettimään mitään muuta kuin tuntemuksia alavatsassa. On kiertopäivä 36 mutta sillä ei ole merkitystä. Minun kohdallani se ei tarkoita mitään.

Minusta on tuntunut jo pari viikkoa siltä, että saattaisin olla raskaana. Ongelma on siinä, että siltä on tuntunut ennenkin. Aristavat rinnat, turvonnut vatsa, väsymys, joka on ajanut nukkumaan päiväunia ja kohdun supistelua. Hei, tämähän on ihan kuin PMS???

Minulla on ollut aina todella voimakkaat PMS-oireet. Vasta viisi vuotta sitten aloin tuntemaan ja tiedostamaan niiden vaikutuksen omaan mielialaani. Oli järkytys huomata, kuinka paljon PMS-oireet jopa muuttivat persoonallisuuttani, tekivät minusta itkuherkän, parisuhteessa takertuvan nalkuttajan ja erittäin kipakan ihmisen. Olen PMS-oireiden aikana mm. heittänyt kimpaantuneena kihlasormukseni sängyn alle, itkenyt eteisen lattialla, koska karjalanpaisti ei onnistunut ja kirjoittanut erittäin kitkeriä yleisönosastokirjoituksia (ja nykyisin blogitekstejä), jotka useimmiten olen onnistunut jättämään julkaisematta. Tällä viikolla kuulin eräästä vääryydestä työpaikallani ja olin valmis soittamaan johtoportaaseen asti korjatakseni vääryyden. Olen PMS-oireiden aikana huutanut remppamiehelle (jotka olivat kavereitani), ollut sitä mieltä, että meille tulee koira ja itkenyt kivuista ja säryistä sikiöasennossa kokien maailmantuskaa ja eksistentiaalista ahdistusta. Onneksi tämä kaikki kestää vain pari päivää kuukaudessa. Syön silloin banaania ja magnesiumia, ne ehkä auttavat, ehkä eivät.

Nyt en ole varma. On “raskaus/PMS”-oireita mutta miten ihmeessä erottaa ne toisistaan? Raskaustestit eivät näytä mitään tulosta. Odotan menkkoja alkavaksi ja samalla toivon, että ne eivät ala. En uskalla elätellä toivoa. Pelkään. Toisessa hetkessä kysyn mieheltäni, olisiko mahdollista, josko sittenkin, näytänkö siltä, että olen raskaana? Ainut ero PMS-oireisiin on, että EN ole ostanut suklaata. Ja toinen, ei tehnyt mieli seksiä kierron puolivälin jälkeen.

Tuntuu, että kehoni on muukalainen. Etten tiedä yhtikäs mitään. En edes tiedä, mikä kuukautiskiertoni pituus on. Sen tiedän, että se on pitkä. Pitkä kuin nälkävuosi. Siksi kp 36 ei tarkoita mitään.

Teen raskaustestin neljältä aamulla, koska tuntuu siltä. Onko tuo haamu? Onko se? Pinnistän silmiä suuriksi, ikään kuin auttaisi viivaa näkymään paremmin. Mitään merkittävää ei näy. Pettymys tulvahtaa mieleen. Kohta ne menkat varmasti alkaa. Alavatsaa pistelee. Sieltä se kohta tulee. Merkkaan jo kalenteriin ensimmäisen kiertopäivän, josko ensikuussa saisin selville kierron pituuden? Seuraavassa hetkessä katselen lastenvaatteita netistä. Otan esiin Mimmin vauvanvaatteet. Muistan kuinka edellisellä kerralla ne näyttivät suurilta, nyt ne ovat pikkuruisia. Nauramme miehen kanssa minikokoisille Papun raitalegginsseille, jotka olivat Mimmin päällä, kun hän oli ensimmäistä kokonaista päivää kotona. Kuin nuken housut.

Positiivinen raskaustesti?

Päätän, että uskon haamuviivoihin ja eräänä päivänä saan vihdoin selkeämmän viivan. Meikkaan ja laitan kukkia hiuksiin, tätä täytyy juhlia. Soitan neuvolaan ja saan ensikäynnin. Terveydenhoitaja keskitetystä ajanvarauksesta on puhelimessa tympeä. Olen voitonriemuinen, kerrankin kehoni tuntemukset osuivat oikeaan, tämä ei ollutkaan kuvitelmaa. Samalla järkytyn lievästi. Näinkö nopeasti tämä onnistui?? Ei mitään pitkän pitkää odotusta, kiertopäivien laskua, ovulaatiotestien (turhaa) kyttäystä, ei itkuja ja pettymyksiä kuukautisten alkaessa? Voinko raskautua oikeasti näin helposti? MIKSI MINUA EI OKSETA? En uskalla olla kovin luottavainen, sillä oloni on mainio. Pientä alavatsan nippailua lukuunottamatta ei ole ollenkaan paha olo. Alan kyhätä näyttelyä. Olen väsynyt, nukahtelen edelleen minne sattuu jopa kesken Mimmin leikkien. Mutta minua ei okseta. Huolestuttaa. Alkaa myös outo vuoto, ei viimeksi tällaista ollut. Se on rusehtavaa mutta luen, että se saattaa olla normaalia. En saa asiaa mielestäni, kun vuoto vaan jatkuu. Menkat nämä eivät ole.. Jatkan marraskuussa aloitettua foolihappoa ja kokeilen syödä myös rautalisää.

Soitan neuvolaan. Olen huolissani jatkuvasta rusehtavasta vuodosta ja oksettavan olon puutteesta.. Kysyn myös, syönkö foolihappoa tuplana, kuten edellisessä raskaudessa. Saan lähetteen varhaisultraan ja lääkäri kirjoittaa reseptin lisäfoolihapoille. Varhaisultrassa minua itkettää.. Ja alkaa samalla oksettaa. Maskin takana on vaikea hengittää. Mies ei saa tulla mukaan tutkimukseen. Olen superkiitollinen lääkärille, joka antaa vastaukset kaikkiin kysymyksiini, joita on monta. Hän tekee tutkimuksen ja se sujuu hyvin. Pieni sydän sykkii ruudulla ja minulta pääsee helpottunut huokaus ja kyyneleet. Ruudulla näkyy toinen raskauspussi/hematooma, lääkäri ei ole varma kumpi se on. Sikiö ei vastaa viikkoja lainkaan, joten raskausviikko 8 alkaa taas alusta. Kuten olen aavistellutkin tammikuun ensimmäisten päivien laskettu aika ei tule pitämään paikkaansa. Mies on onnellinen ja iloinen, mutta huolissaan voinnistani. Alkuraskaus ei ehkä kuitenkaan ihan konkretisoidu hänelle samalla tavalla kuin minulle. En ole siitä huolissaan, viimeeksikin mies tajusi tilanteen vasta ensimmäisessä ultrassa.

Aamupahoinvointi.. ja pah!

Oksettava olo alkaa ja ei lopu. Ei sitten millään. Oksennan varoittamatta ja joka paikkaan. Olen todella heikossa kunnossa. Terveydenhoitajan käynnillä koen pettymyksen. Kerron, että jaksamiseni on todella koetuksella, en jaksa olla taaperon kanssa, minua pyörryttää, oksettaa ja väsyttää jatkuvasti. Aiemmin minulle on kerrottu, että jos raskauspahoinvointi on voimakas, on mahdollista saada siihen tukea ja vaikkapa lastenhoitoapua. Itkettää, kun terkkari sanoo, että sinun täytyy nyt vain höllätä omaa vaatimustasoa. EI MULLA OLE MITÄÄN VAATIMUSTASOA! Titi-nalle pyörii päivittäin, kun en jaksa olla pystyasennossa. Lapsi kiukkuaa tavallista enemmän, sillä en jaksa tehdä mitään hänen kanssaan. En pysty syömään, tiskaamaan, siivoamaan. Pyykit saan hädin tuskin koneeseen mutta sekin pyörryttää. Miten ihmeessä pystyin viimeeksi olemaan töissä alkuraskauden???? Samalla muistan, että kesäkuisen Mimmin raskaus oli heittämällä vaikeampi ja oksensin kymmenen kertaa päivässä. Nyt sentään 1-5x. Oksennan myös öisin. Yritän epätoivoisesti saada hiilareita pysymään sisällä, jotta nukkumaan mennessä ei oksettaisin, enkä heräisi yöllä oksentamaan. Valvon joka yö tuntikausia pahan olon velloessa. Huomaan, että mulla on paljon enemmän ymmärrystä ja toivoa pahoinvoinnin suhteen. Ensinnäkin otan käyttöön muutaman luottoruuan, jotka tiedän menevän alas silloinkin, kun mikään ei pysy sisällä. Osaan tehdä hengitysharjoituksia ja “torjua” oksennusta. Ainakin joskus. Tiedän, että tämä paha olo ei kestä ikuisesti. Hymyä on silti vaikeaa vääntää naamalle. Tsemppaan taaperon vuoksi, ulkoilu helpottaa jonkin verran. Taapero tuntuu vaativan kohtuuttomia ja kahden vuoden uhma vyöryy päälle täysillä. Koneella istuminen tuntuu työläältä, samoin puhelimen selaaminen lisää pahoinvointia.

Päätän, että nyt tällä kertaa otan kuvan joka kuukausi mahasta. Se unohtuu välittömästi. Turvotusta on runsaasti, toisinaan taas vatsa on täysin litteä. Paino alkaa laskea lievästi kehnon ruokavalion takia mutta mieluummin ottaisin hyvän olon ja monta lisäkiloa. Muistutan itselleni: “AINAKIN ISTUKKA TOIMII, AINAKIN ISTUKKA TOIMII.” Katson muita raskaana olevia, olen katkera. MISSÄ MINUN HEHKUNI VIIPYY? Miksi minun kroppani on aina niin voimakkaasti tätä vastaan? Raskausoppaassa sanotaan, että viikolla 11 pahoinvointi helpottaa. Takerrun siihen ajatukseen mutta eihän se tietenkään pidä paikkaansa. Katkeroidun entisestään. Tällainenkö tämä kesä nyt sitten on? Miksi raskaus on minulle aina niin vaikeaa? Olen sekaisin raskausviikoista, sillä en ole enää ollenkaan kärryillä, millä viikoilla nyt oikeasti mennään. Salaisuus painaa.. Olen huono pitämään tällaista sisälläni. Kerromme perheillemme ajoissa ja samoin ystäville, joihin törmäämme. On helpompi olla, kun ei tarvitse selitellä yökkäämistä eikä sitä, miksi en siedä lihaa näköpiirissäni. Tekisi mieli kertoa KAIKILLE mutta päätän, että kerron, kun pahoinvointi helpottaa.

Itken helposti muutenkin mutta jostain syystä nimenomaan musiikki saa minut herkistymään tuon tuostakin. Pandemia mietityttää, samoin rokoteasiat. Rokotetta ei tuolloin suositeltu raskaana oleville, nyt tilanne alkaa muuttua. MITÄ TEEN? Kuulun riskiryhmään, olen ollut varovainen ja tunnollinen maskin käyttäjä ja käsien pesijä. En saa selkeää vastausta, ottaako rokote vai ei? Viiraan asiaa toiseen tai kolmanteen kolmannekseen, josko silloin olisi asiasta tietoa. Suututtaa, sillä olin soittanut asiasta jo monta kertaa korona-ajanvaraukseen ja pyytänyt helmikuussa aikaistusta rokotteeseen. Sitä ei myönnetty, koska en ehtisi saada vahventavaa annosta ennen potentiaalista raskautta. Olen katketa. En halua sairastua koronaan.

Kerroin Mimmille heti, että äiti odottaa vauvaa. En ajatellut asiaa kummemmin, olin vain niin iloinen ajatuksesta. Mimmi höpöttää vauvoista jatkuvasti. Perhesuhteet kiinnostavat kovasti, valokuvia hänen omasta pikkuvauva-ajastaan katsotaan usein. Tuntuu pahalta, kun taapero näkee minun oksentavan, vaikka yritän peitellä asiaa. Toivon, että tästä ajasta jää hänelle mitään kurjia mielikuvia. Mimmi osaa jo pian kertoa, että hänestä tulee isosisko. Se sulattaa sydämeni, ajatus siitä, miten hän saa sisaruksen. Hän hokee “äitin mahassa pikku-pikku-pikku-vauva” ja näyttää käsillään, miten pieni se onkaan.

Voi, miten voikaan toista rakastaa.

terveisin Heini