Sisältövaroitus; sisältää ruumiineritteitä. Kokemus oli minulle positiivinen.

Mummini sanoi muutama päivä ennen laskettua aikaa minulle tärkeän lauseen: “ei se lapsenteko oo sen kummempaa, kun jos tekis oikein ison paskan.” Kaunista ja totta.

Miltä tuntuu olla vastasyntyneen vauvan kanssa? Tämä laulu mielestäni kuvastaa hyvin sitä tunnelmaa ja ihmetystä.

Kun saan sinut syliini, en nimeäsi tiedä

Sua kannankin hassusti, en osaa sitä vielä

Mistä jää muisto

Johon myöhemmin tartut, jota ohittaa et voi

Stella

On kaikenlaisia faktoja, tietoa ja statistiikkaa synnytyksistä. Nyt kerron omastani, en niinkään minuutin tarkasti, mitä siinä tapahtui, vaan ne tärkeimmät hetket, ne jotka jäivät mieleen. On erilaisia eritteitä, apuvälineitä ja kivunlievitystä mutta jälkikäteen ne ovat menettäneet täysin merkityksensä. Huomaan, että ensisynnyttäjänä päätin luottaa ammattilaisiin ja suostuin kaikkeen, mitä he ehdottivat. Kaikki kivunlievitykset (joku tippakin taisi olla) toimivat omalla tavallaan mutta en nyt millään jälkikäteen edes muista, mitä kaikkea kokeiltiin. 

Mistä tietää, että pitää lähteä synnyttämään? Synnytysvalmennuksessa korostettiin, että kyllä sen sitten tietää. Itse en ollut todellakaan varma. Vielä päivystyksen ovella keskiyöllä päivystävien sairaanhoitajien ottaessa minua vastaan itketti, koska pelkäsin, että synnärillä vaan nauretaan ja käännytetään takaisin kotiin.

Koko synnytyksen pahin osa oli kotona ollessa. Katsoimme elokuvaa, hieman välillä tuntui ikävälle. Jossain vaiheessa kipu yltyi sellaiseksi, että olin sohvalla selkä kaarella ja en saanut henkeä, kipu oli todella kova. Silti en ollut varma, ovatko nämä nyt oikeita supistuksia. Siitä varmaan erottaa sellaisen todellisen supistuksen esim. harjoitussupistuksista, että menin ihan sellaiseen omaan tilaan. En vastannut miehelle, en oikein edes hengittänyt (ei muuten auta kipuun, vaikka yritin). Kukaan ei ollut kertonut, että supistukset tuntuvat samalta kuin kuukautiskivut. SIIS IHAN KUIN OLISI OLLUT TOSI KOVAT MENKAT mutta ei kuitenkaan niin paha kipu!!! Olenkin kertonut, että onnistuneen kivunlievityksen vuoksi mun mielestä synnytys oli lievempi kipu kuin kuukautiskivut, sillä kipu kesti vaan pari minuuttia kerralla ja väleissä helpotti. 

Mies ehdotti, että lähtisimme ilta-ajelulle. Ihan vaan huvin vuoksi mutta varmuuden vuoksi kohti sairaalaa. Supistuksia kellotimme supistuslaskurisovelluksella. Koko aikana en käyttänyt kipuasteikossa 1-5 viitosta, pahimmillaankin taisin laittaa kolmosta ja kerran nelosen. Matkalla sitten sanoin, että ajetaan sinne sairaalalle asti, että nyt vaan ajat!!! Oli ollut lämmin päivä, yö oli lämmin mutta raikas. Tähdet näkyivät peltojen yllä. 50 minuutin matka tuntui kymmeneltä. Kuuntelin musiikkia, laitoin penkin taakse ja jalat kojelaudalle. 

Olin niin huojentunut, kun päivystävät sairaanhoitajat sanoivat, että juujuu, kyllä tämä ihan synnytykseltä näyttää. Kävelin synnärille ja meidät otti vastaan kätilö, joka oli jotenkin heti ihan supermukava. Esitarkastus oli muistaakseni hieman kivulias, en ollut vielä auki kunnolla. Sain sairaalavaatteet ja meidät ohjattiin synnytyssaliin. Saimme olla synnytyssalissa mieheni kanssa rauhassa koko ajan. Huoneessa oli jumppapallo, suihku, sänky (vain minulle), tuoleja ja keinutuoli. Siinä heijasinkin itseäni koko yön, ilokaasu kaverina. Aamupala tarjoiltiin kauniisti tarjottimella. Sälekaihtimien läpi kuulsi upea keskikesän yön auringonpaiste ja koko päivä oli aurinkoinen ja kuuma. Supistukset olivat tiheitä ja voimakkaita. Ilokaasusta auttoi mutta myös oksetti. Kun oksensin edellisen illan grilliruokamenun, en enää huolinut mokomaa. Aamulla kätilö ehdotti epiduraalia. Olin laittanut synnytystoiveisiin, etten haluaisi sitä mutta siinä vaiheessa olin ihan valmiina, että saisin hetken huilata. 

Seuraa koko tarinan inhottavin osuus, skippaa suosiolla. Anestesialääkäri tuli huoneeseen, katsoi tietokonetta ja aloitti toimenpiteen. En koskaan nähnyt hänen kasvojaan, eikä hän esittäytynyt. Makasin kyljelläni ja kuului naksahduksia. Sitä kesti kauan. Sitten lääkäri sanoi, että ei onnistu, käy istumaan ja pyöristä selkä. Yritin, mutta voin kertoa, että se oli aika vaikeaa, kun on hillitön maha edessä. Minua pelotti todella paljon. Miesääni hoki toistuvasti, pyöristä selkä, pyöristä selkä. Sitten anestesialääkäri sanoi, että “rouva on nyt niin turvoksissa, että tämä ei nyt onnistu”. SE ÄRSYTTI NIIN PALJON!!! Kumpa olisin tajunnut huutaa siihen jotain nasevaa mutta kun toinen tökkii selkärankaa niin pidin suuni kiinni ja itkin. Nyt vasta keksin mitä olisin huutanut; “Perkele, ooppa 41 viikkoa raskaana ni katotaan, olisitko ite turvoksissa!!!”. Hmm.. tai voisikohan tämä johtua turvotuksen sijaan siitä, että esim. selkäydinnäytettä otettaessa 2011 huomattiin sama asia, minulla nyt sattuu olemaan vain rakenteellisesti hankala selkäranka ja kolme anestesialääkäriä kutsuttiin yrittämään punkteerausta. Silloin vuosia sitten painoin 30kg vähemmän kuin synnyttäessä, joten painolla ja turvotuksella ei ollut tekemistä asian kanssa. Kätilö piteli minua sylissä, olimme päät vastakkain ja tsemppasi. Tunsin, miten pahoillaan hän oli puolestani. Epiduraalia yritettiin laittaa 8 kertaa ennen kuin se onnistui. Katsoin myöhemmin peilistä, selässä oli isot mustelmat. Mutta hitto, se toimi loistavasti. Yritin nukkua epiduraalin voimin ja sainkin levättyä, mikä oli siinä vaiheessa erittäin tärkeää, kun oli ollut yli vuorokauden hereillä. YÖvuorossa ollut kätilö vaihtui huomattavasti tympeämpään henkilöön. Hän oli sitä tyyppiä, joka tekee työnsä, tekee sen ihan hyvin, mutta ei mitään ylimääräistä. 

Ennen viittä illalla sanoin miehelleni, että nyt olisi hyvä, jos menisit autoon lepäämään (hänellä ei ollut mahdollisuutta levätä synnytyssalissa muuta kuin pystyssä tuolilla). Vaadin miestäni lähtemään ja hän meni. Puhuin äitini kanssa puhelimessa, kun lapsivesi meni, kuin holahtaen. En siis nähnyt esim. limatulpan irtoamista lainkaan. Huusin tietty heti OLIKO LAPSIVESI VIHREÄÄ? No ei ollut.. Anestesialääkäri tuli tarkastamaan epiduraalia (joka fuskasi, ilmeisesti siis aineet eivät olleet menneet koko aikaa perille asti ja kipulääkkeet olivat menneet perille vain puolella teholla.) ja yhtäkkiä alkoi kakattaa ihan hirveästi. Kätilö hoki toistuvasti, että älä ponnista, hengitä, älä ponnista, hengitä. Se ärsytti. Miten tätä tunnetta muka voi estää? Siinä ei todellakaan hengitys auta! Soitin miehelle, joka oli juuri päässyt autolle, että nyt takaisin, vaikka kätilö oli sitä mieltä, että ei ole mitään kiirettä soittaa miestä paikalle. Sitten kätilö sanoikin yhtäkkiä, aa, sä oletkin 10cm auki, no ponnista sitten vaan. 

En missään nimessä halunnut synnyttää puoli-istuvassa asennossa (sillä tietenkin työkaverit olivat minua tästäkin pelotelleet). Olisin halunnut synnyttää jakkaran kanssa tai seisaallaan mutta 20 tunnin jälkeen voimia ei vaan ollut enää jäljellä. Päädyin siis ponnistamaan kyljellään osittain sattuman kautta; anestesialääkäri (eri henkilö kuin aiemmin, asiallinen ja mukava) oli tullut tarkistamaan epiduraaliani. Anestesialääkärin tutkimus tehtiin maaten vasemmalla kyljellä, jossa siis synnytin, sillä minulle tuli pakottava tarve ponnistaa kesken toimenpiteen. Ja kun sanon ponnistaa niin kerron vielä ei-synnyttäneille; siis kuin ponnistaisi kakkaa. Siltä synnytys minusta oikeasti tuntui. SE TUNTUU KAKKAAMISELTA! Toisella kädellä pidin sellaisessa kädenvääntöasennossa miehen kättä ja toisella kädellä pitelin polvesta/reidestä kiinni. Tämä oli erittäin hyvä asento siitä, että sain väleissä levättyä kunnolla. 

Synnytyksen aikana oli kaikenlaisia eritteitä, pissaa, kakkaa, oksennusta ja hikeä. Ennen kaikkea hikeä. Mies sanoi jälkikäteen, että pelkäsi verisuonen poksahtavan päästäni. Kätilö kehui koko ajan, että ponnistan todella hienosti. Olimme ponnistusvaiheessa myös pitkiä pätkiä miehen kanssa kahden ja se oli todella pelottavaa! Olin jotenkin luullut, että ponnistusvaiheessa olisi kätilö paikalla.. Mutta samaan aikaan, kun minä pusersin hitaasti edes takaisin, kuului hirvittävää naisen huutoa käytävältä. Hätäsektio ja ihmisiä juoksemassa. Se oli pelottavaa ja muistan, miten mieheni sanoi jälkikäteen, että vasta siinä vaiheessa hän tajusi, että tämä onkin vakava asia. 

Olin etukäteen pelännyt välilihan leikkausta ihan sikana, sehän on lihaa ja se kuulosti ihan sairaan pelottavalta. Kätilö oli kädellä hieman venytellyt aukkoa isommaksi vauvalle mutta ehdotti sitten, että tekisi pienen viillon ja suostuin. Ei hitto se tuntui hyvälle!! Siis ei se puuduttaminen ja leikkaaminen nyt niinkään mutta melkein heti, kun (erittäin pieni) viilto oli tehty, sain puserrettua vauvan päätä selkeästi paremmin. Jossain vaiheessa huusin EI IMUKUPPIA, kun tuntui, että voimani alkavat ehtyä. Silloin kätilö sanoi, että ei tässä nyt enää mitään imukuppia tarvita, kun pää näkyy jo! Siitä sain aivan uutta voimaa. Kätilö kehotti kokeilemaan vauvan päätä kädellä. Ajattelin, että EN VARMASTI KOKEILE mutta onneksi tein sen silti. Muistan sen tunteen erittäin selkeästi, miltä pää tuntui, pienet hiukset ja hyytelömäinen päälaki. Kun tunsin päälaen, sain siitä niin voimakkaan energiapiikin, että tiesin, että kyllä tämä onnistuu. 

Kun vauva pää tuli ulos (sitä olikin puskettu jo yli tunti), koko muu vauva humpsahti kerralla ulos. Tuntui kuin koko olento olisi ollut sellainen pisaranmuotoinen, että ensin työntyi se hillitön paksumpi osa ulos ja loppu tuli itsestään, samoin istukka tuli tosi helposti plumps vain. En halunnut nähdä istukkaa (miksi olisin, minulla oli vauva!) ja mies ei järkytykseltään uskaltanut leikata napanuoraa. Synnytyksen jälkeen kaikkein kipein osa oli hauikseni, joka revähti synnytyksen aikana. Ei sen käden hauis, joka puristi tiukasti mieheni kättä, vaan oikean käden hauis, joka kannatteli ison osan ponnistusvaihetta oikeaa jalkaani. Jos nyt saisin valita, ottaisin jonkun painonnostajan mukaan pitelemään sitä toista jalkaa. Välillä onneksi kätilö nosti sen oman olkapäänsä päälle.

Mutta tämä.. kun sain sinut syliini. Se oli jotenkin tosi hämmentävää ja ihanaa. Tunnuit todella painavalta, kun lepäsit ja itkit rintani päällä. En oikein uskaltanut liikkua, ettet vain putoaisi. Ihosi oli täydellinen, en ole koskaan tuntenut mitään niin sileää. Olit ensin kaikenlaisen niljun peitossa ja kakkasitkin siinä järkytyksestä, itkit mutta et kovaa ja rauhoituit hieman siinä rinnalla. Olit ihan pienellä sykkyrällä siinä. Olit varmasti aivan uuvuksissa siitä kaikesta ja tuntui, että halusit vain leppuutella, ilta-auringon valo häikäisi silmiäni kaihtimien läpi. Pidin sinua kiinni pepusta, katsoit suoraan isiin, joka oli vierellämme. Siinä kului pieni ikuisuus, olimme vain. No okei, emme olleet vain, sillä samalla kätilö ompeli kaksi tikkiä leikattuun välilihaan. Se ei tuntunut miltään. Sinun painosi rinnalla vei kaiken kivun pois. Hormonit ovat siitä ihmeellinen asia, että ne pitävät ihmisestä huolen.

Meidän “alkuperäinen” kätilömme tuli iltavuoroon (vauva syntyi puoli seitsemältä ja seitsemältä vaihtui vuoro) ja se oli ihanaa! Hän kertoi, että oli päivällä miettinyt, mitenköhän minulla meni, koska epiduraalin laitto oli ollut niin vaikea. Hän pahoitteli tilannetta, vaikka eihän se hänen vikansa ollut.. Mulle jäi henkilökohtaisesti KOKS:ista hyvät fiilikset, vaikka toinen anestesialääkäreistä olikin tympeähkö. Myös osastolla sain runsaasti imetysohjausta, pääsimme perhehuoneeseen ja tuntui, että kätilöillä oli meille aikaa. Joidenkin kätilöiden kanssa synkkasi paremmin, vain yksi lastenhoitaja jäi vähän pännimään.

Imetysjutuista lisää myöhemmin. Sen kuitenkin muistan, että mietin mielessäni laulua “Tuu, tuu, tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla”. Olin aina ajatellut miten iljettävä laulu, laulaa nyt tupakasta lapsille. Mutta kun kätilö kapaloi sinut kauniisti ja makasit “rullana” läpinäkyvässä sängyssä mietin; “Tuossa se, meidän tupakkarulla, mistäs sinä siihen tupsahdit?” Vauva, rakas Taco Bell, rakastin häntä koko raskausajan aivan alusta asti. Rakkaus oli minussa heti. Mutta ihastuminen, se veikin sitten aikaa ja tutustuimme pikkuhiljaa. Kahden viikon päästä ylläolevasta kuvasta katsoit suoraan minuun ja hymyilit. Silloin viimeistään ihastuin korviani myöten.

Pakko vielä siis sanoa, että synnytys ei ollut minulle sellainen repivä, äärimmäistä kipua tuottava kokemus, jota olin pelännyt. Ehkä se johtuu siitä, että olen kokenut huomattavasti pahempaa kipua, ehkä kipukynnykseni on korkea? Synnytyksen jälkeen olin todella väsynyt mutta en sellaisella uneliaalla tavalla, vaan ihan kuin olisi ollut pitkällä vaelluksella. Tiedättehän, se tunne pitkäkestoisen liikuntasuorituksen jälkeen? Vähän kuin olisin ollut viikonlopun Repovedellä, viimeisin voimin raahaan itseni kansallispuiston parkkipaikalle, istahdan autoon ja olen, että huh, perillä ollaan. Kunnes tajuan, että vielä on ajomatka edessä.. Siltä synnytys tuntui. 

terveisin Heini