Huomenna on viimeinen päivä hoitovapaata Lyylin kanssa. Rakastan häntä ihan mahdottomasti. Hän on mahdottoman hyvää seuraa ja on ollut kaikin puolin hyvä elää hänen kanssaan. 1v8kk ehdittiin olla kotona, olisipa se jatkunut pidempään.

Kuukauden päästä alkaa myös ura varhaiskasvatuksessa. Koska rahat ei riitä muuhun. Jään silloin tekemään 80% työaikaa, joten onneksi hoitoviikko lyhenee edes vähäsen. Mulla on haaveena, että kävisimme aina perjantaisin yhdessä uimahallissa. Tässä tietty oletuksena, että olemme koko syksyn terveinä 😁

Olen itkenyt elokuussa ihan mahdottoman paljon. Onnesta ja liikutuksesta. Kaiken ainutkertaisuudesta. Siitä, mitä elämä on antanut, mitä olen saanut, millaista arkea olemme saaneet elää viime vuodet. Rakastan sitä kaikkea. Olen itsenyt myös sitä, kun kroppa on löysä, kauneus katoavaista ja ensimmäiset rypyt ovat jo silmissä. Kaikki naisellinen kiinnostaa kovasti, onneksi tanssitunnit alkoivat.

Suru ja haikeus ovat olleet läsnä juhannuksesta alkaen. Suru kesän päättymisestä. Olen ajatellut elokuussa enemmän kuin vuosiin. Kulkenut luurit päässä ja pohtinut elämää. Suunnitellut, mitä vielä haluaisin tehdä lasten kanssa ennen töihin paluuta.

Sitten viime viikon maanantaina tulin nuhaiseksi ja nuha kesti koko viikon. Kroppa pakotti pysähtymään myös fyysisesti. Pääsin jonkinlaiseen “rauhaan”. Tätä nyt tarvittiin. Ei seikkailuja, vaan tavallista olemista, läsnäoloa. Vähemmän haaveilua, enemmän taaperon masun pöristelyä, sienimetsää, leipomista.

Tiedän, että Lyyli pärjää hienosti. Hän osaa jo puhua tosi paljon ja osaa pitää puolensa. Ensimmäiset itkupotkuraivarit ovat alkaneet. Hänellä on voimakas tahto mutta myös lempeä sydän ja empatiaa muita kohtaan.

Eli tsempit voi lähettää tälle väsyneelle toimintaterapeutille, jonka ruuhkavuodet alkavat viimein saavuttaa. Tervetuloa, tämäkin elämänvaihe.

Terveisin, Heini