Kirja saatu arvostelukappaleena

Villikissareppu on kirja (ainakin minun mielestäni) erityisherkkyydestä, toinen osa nakymatonreppu.fi sarjassa. Ensimmäinen kirja Näkymätön reppu esittelee päähenkilö Rosalin mutta Villikissareppu toimii myös itsenäisenä jatko-osana. Kirjoittajana on Maria Vilja.

Viimeksi viime viikolla juttelin erään perheen kanssa erityisherkkyydestä ja tämä perhe tunnisti myös vanhemmissa näitä piirteitä. Parhaimmillaan lasten kirja voi toimia myös aikuiselle herättelijänä ja ymmärryksen tuojana omista lapsuuden kokemuksista. On aina hyvä koota kirjahyllyyn kirjoja erityisen tuen tarvitsijoista, sillä jokaisessa koululuokassa on heitä kokemukseni mukaan vähintään 2, yleensä paljon enemmän. Lapsen ymmärrys erilaisuutta kohtaan kasvaa tarinoiden ja tietyn “normalisoinnin” myötä.

Muistan, kun ensimmäisen kerran kuulin erityisherkkyydestä kymmenen vuotta sitten, kun asiakkaan äiti esitteli englannin kielistä artikkelia (tuolloin ei ollut vielä suomenkielisiä termejä) ja tutkin asiaa hieman kummastuneena. Mitä ovat nämä lasiset, herkät, kuormittuvat lapset? Onko tämä uusi diagnoosi? Aa, ei, vaan ominaisuus, ei siis mikään sairaus.

Myöhemmin olen itse lukenut erityisherkkyydestä, sillä terapeutti arveli minun kuuluvan tähän ryhmään. Luettuani enemmän olen melko varma, etten ole erityisherkkä. En kuormitu ihmisistä, vaan saan heistä voimaa. Jään pohtimaan ja vatvomaan sanomisiani ja tilanteita jälkikäteen mutta se ei estä minua hakeutumasta näihin tilanteisiin uudelleen. Jännitän, mutta en ole sen vuoksi uneton tai oksentele, en koskaan jätä menemättä sosiaalisiin tilanteisiin. Koen tunteet voimakkaina mutta sitä vartenhan ne ovat, että tuntuu jossain. Olen herkkä kauneudelle mutta en esimerkiksi eläimille. Olen herkkä mutta erityisherkkä en usko olevani. Okei, yhdessä paikassa kuormitun melkein aina: Helsingin keskustassa 😅

Jos mietit, oletko erityisherkkä niin todennäköisesti olet: jopa 20-25% ihmisistä on! Erityisherkkyys ei ole siis mitenkään huono ominaisuus, hoitoalalla suorastaan etu tietyissä työtehtävissä. Terapeutin työssä tarvitaan herkkyyttä mutta koulutuksen ja oman kasvun myötä myös oman työn rajaamista.

Mutta takaisin kirjaan.

Kirjassa Rosali aloittaa eskarin mutta sitä ennen kokee toisenkin ison elämänmuutoksen – muuton uuteen asuntoon. Herkkyyttä kuvataan villikissana, joka kulkee Rosalin mukana välillä kesyyntyen, välillä jäätyen, välillä riehaantuen. Kuormitus kasvaa lopulta niin hurjaksi, että Rosali (tai siis REPPU!) aivan villiintyy tai suusta pääsee ruma sana. “Minkä sanan se sanoi???? Isi mikä sana se oli????”, kyseli tyttäreni. “Jaa-a, isi ei tiedä..”, vastasi mieheni. Neljävuotiaan suosikkikohta on sellainen, missä varhaiskasvatuksessa on paljon, paljon melua. Tämä selvästi häntä on mietityttänyt aiemminkin. Miehen lempparikohta on sellainen, joissa 3 huonosti nukuttua yötä näkyvät koko perheen naamasta. Kuormitus näkyy, kasvaa, purkautuu mutta tapahtuu jotain muutakin: syli, ymmärrys, juttelu, sanoittaminen, jotain tuttua, syvä huokaus, luottamus.

Tykkään kirjassa siinä, että kerrankin isä ratkoo lapsen kanssa tunnejuttuja. Että aikuinen mieskin voi olla herkkä. Jollekin tämä saattaisi olla itsestäänselvyys mutta niin usein lasten kirjallisuudessa nähdään, että äiti ymmärtää, äiti lohduttaa, äiti sanoittaa tunteita. Siksi tartuin tähän yksityiskohtaan. Miten tärkeää on lähipiirin ymmärrys!! Tärkeintä, tietysti.

Ai niin kuvat! Ne ovat ihanat, niin ihanat, etten meinaa löytää niille edes sanoja. Sävyt, yksityiskohdat, tunteiden kuvaus ovat juuri mun makuun. On harvinaista, että kuvitus on kirjailijan omaa käsialaa ja Maria Vilja on onnistunut hienosti. Nautin.

Parasta kirjassa on, että siitä löytyy samaistumispintaa kaikille lapsille (ei vain herkille!) joiden elämässä tapahtuu muutoksia ja tilapäinen kuormitus tuntuu musertavalta. Vink, vink, varhaiskasvatuksen, eskarin, ekaluokan, kolmannen, viidennen tai yläkoulun aloittaneiden vanhemmat. Nää on mun asiakastyön kokemuksen mukaan sellaisia saumakohtia ihan kaikille lapsille ja samaan aikaan otsalohkossa tapahtuu isoja myllerryksiä, joten myllerrystä saattaa olla tavallista enemmän. Onneksi väleissä on seesteisempääkin.

Erityisherkkyys koskettaa monia joko läheisen tai omakohtaisen kokemuksen kautta. Aistiyliherkkyydestä sen erottaa esimerkiksi aistisäätelykyselyillä ja se liittyy nimenomaan 7 eri aistialueeseen. Aistisäätely myös usein siedättyy iän myötä jonkin verran, erityisherkkyys säilyy koko elämän. Molemmat pahenevat stressitilanteissa, trauman tai kuormituksen kohdatessa, ihan vaikka silloin, kun ihminen on kipeä. Molemmat ovat olleet olemassa syntymästä asti, eivätkä ala “tyhjästä”. Luulen, että kirjasta löytyy samaistumispintaa myös selektiivisen mutismin eli valikoivan puhumattomuuden läheisille (kävin juuri siihen liittyvän koulutuksen ja kirjassa kuvataan upeasti “jäätymistä” sosiaalisessa tilanteessa.) Myös autismin kirjoon kuuluville suosittelen kirjaa. Iän puolesta kirja sopii mielestäni yli 4-vuotiaille.

Terkuin, Heini