Matka potalle oli meillä huomattavasti hitaampi kuin ikätovereilla. Kun aloin kuulla, että muilla tulee potalle jo ihan tavaraakin, alkoi hikoiluttaa.. Mitäs hitsiä, meidän neiti ei TODELLAKAAN viihdy potalla 10 sekuntia kauempaa! Vaikka potta oli ostettuna (jo ennen syntymää) ja se oli ollut meillä leikeissä, ei pottaharjoitelusta tullut käytännössä YHTÄÄN MITÄÄN. Nuket kävivät potalla, nalle kävi potalla, luettiin pottakirjoja mutta todellisuudessa lapsellani ei ollut mitään valmiuksia pottaharjoitteluun. Edes potalla istuminen ei onnistunut. Kokeiltiin muskarin vessan pottaa, kokeiltiin kaverin pottaa, kokeiltiin että hänen kanssaan ollaan vessassa, kokeiltiin, että saa olla rauhassa. Ei. Rekrytoin mummot touhuun mukaan, ei tulosta. Kokeilin myös wc-pöntön supistajaa, ei tulosta. Kirjojen luku ei tuottanut tulosta. MIKÄÄN ei tuottanut tulosta.

Kunnes eräänä maaliskuisena päivänä.. Hän kyykistyi hetkeksi kesken leikkien. Mammi vei potalle. Tadaa! Ensimmäinen kerta oli niin merkittävä, että äitini otti tuotoksesta kuvan (kyllä, tämä on tätä nykyaikaa). Kehuttiin ja kerrottiin kaikille vastaantulijoille. KAKKA TULI POTTAAN!!! Siitä se sitten lähti, menestyksekäs pottailu-ura, kiitos suuren keksinnön: pottapöydän. Nykyään potalla istutaan hartaasti ja pitkään (aivan kuten meillä ruokapöydässäkin) kirjaa lukien. Toisaalta taas toiminta on jo tehostunut, pissat tulevat pottaan nopeastikin. Vielä vaipat ovat käytössä päiväunilla mutta olen niin ylpeä ja iloinen siitä, että olemme päässeet vaipparallista suurimmaksi osaksi eroon. Vahinkoja käy koko ajan vähemmän. Meillä harjoitteluvaihe on siis kestänyt ensimmäisestä onnistumisesta puoli vuotta, Mimmi ottaa rauhallisena tyyppinä tässäkin oman aikansa.

Joku saattaa järkyttyä siitä, että jaan näin yksityiskohtaisesti uloste- ja virtsa-asioita blogissa. Haluan kuitenkin hälventää tähän liittyvää tabua. Kakka ja pissa eivät ole mitään häpeällisiä asioita. KAIKKI. KÄYVÄT. KAKALLA. Vessataidot ovat osa ihmisen itsesäätelyn harjoittelua. Monet vanhemmat kamppailevat tuhrimis- ja panttaamispulmien, yökastelun ja kuivaksi oppimisen kanssa, niistä vaan ei välttämättä puhuta kylässä kahvipöydässä.

Tässä hieman oppimaani. Suolen toiminnan ja virtsan pidättämisen kyky on ihan supertärkeä osa ihmisen toimintakykyä. Sen oikeastaan tajuaa vasta silloin, kun asia ei olekaan kunnossa. Usein kyky pidättää pissaa on yksi ensimmäisiä asioita, joita pieni lapsi oppii hallitsemaan ja säätelemään. Tosi usein vessatoimintojen haasteisiin liittyy myös lääketieteellisiä syitä, jotka on hyvä sulkea pois (tulee mieleen ainakin rakenteelliset haasteet, suolistosairaudet ja epilepsia). Niiden kanssa kannattaa aina hakeutua lääkärin puoleen. Joskus taas haasteet liittyvät siihen, että lapsi ei yksinkertaisesti tunnista oman kehonsa viestejä eikä osaa käsitellä saamaansa aistipalautetta. Silloin SI-terapia voi olla vaihtoehto.

Kakkahätä on usein lapsen helpompi tunnistaa kuin pissahätä. Kakkavahinkoja meillä ei ole käynyt kuin ehkä kerran. Ainakin meillä lapsi saattaa kieltää pissahädän moneen kertaan ja sitten tulee silti housuun. Se tietenkin turhauttaa vanhempana. Ei, enemmän kuin turhauttaa, se saa minut raivoihinsa! MIKSI VALEHTELIT, ettei ole pissahätä? Miksi????????? Harva asia menee mulla niin paljon tunteisiin kuin tämä. Ei, pyykit ei haittaa. Vaan se, että olen itse vanhempana tehnyt kaikkeni ja huomioinut toisen tarpeen ja hän TAHALLAAN sabotoi kaikkea. Pari kertaa olen huomannut, että pidemmän hoitopäivän jälkeen taapero on protestoinut meille vanhemmille ja pyykkiä on kertynyt iso satsi.

Päiväkodissa lapset käyvät usein synkronoidusti vessassa – taktisesti usein hieman ruokailun jälkeen ja muutenkin säännöllisesti. Tämän vuoksi monet oppivat päiväkodissa nopeammin kuivaksi kuin kotona mutta tiedän tapauksia myös toisinpäin, päiväkodissa pottaan ei tule koskaan eikä mitään. Meillä varhaiskasvatuksessa olemme toivoneet, että Mimmi olisi ilman vaippaa ja niin usein onkin, mutta ulkoiluissa ei millään ehtisi potalle, joten vaippa on ollut käytössä.

Joskus tilanne eskaloituu vasta, kun lapsi aloittaa koulun. Vielä eskarissa aikuiset muistuttelevat vessassa käymisestä. Sitten BOOM tulee ekaluokka, ja yhtäkkiä vessassa pitäisikin muistaa käydä itse (veikkaan, että osa opettajista kyllä muistuttaa edelleen). Pitäisi siis tunnistaa, milloin se pissahätä on ja arvioida, kuinka kauan jaksaa vielä pidättää ja vielä malttaa lopettaa kivat välituntileikit kesken ja käydä vessassa. Tai uskaltaa viitata ja sanoa se koko luokan kuullen: “minulla on vessahätä.” Ei kannata siis huolestua, jos ekaluokkalaisella tulee yllättäviä vahinkoja, opeteltavaa on paljon.

Toinen mielenkiintoinen asia liittyy ns. “vessasanoihin”, joita ei saisi vanhempien mielestä ääneen lausua. Mun mielestä tää Väestöliiton ohje kuvaa hyvin myös mun ajatuksia kehon tunnekasvatuksesta.

“Lapsia kiinnostavat myös kehon osat ja niiden toiminta. Lapselle vessassa käynti sekä pissa-, kakka- ja pierujutut ovat jännittäviä asioita. Puhu lapselle avoimesti näistä luonnollisista asioista. Opeta, mitkä alueet kehossa ovat yksityisiä alueita. Ne on tapana peittää vaatteilla. Opeta myös, että vessassa käyntiin liittyy yksityisyys. Kerro samalla, miten lapsi voi huolehtia kehostaan, miten esimerkiksi oma keho pestään.” (Väestöliitto)

Kannattaa siis miettiä, miksi vessahädästä ilmoittaminen on perheessänne tabu? Toki voi harjoitella sitä, miten asiasta ilmaisee julkisella paikalla mutta koskaan lapsen harteille ei kannata sälyttää häpeää siitä, että hänen pitää ulostaa. Aikuisena on melko todennäköistä, että joutuu tilanteeseen, jossa pitää kysyä, missä on vessa eikä siitä tarvitse nolostua. Vessajutut on ensimmäinen osa seksuaalikasvatukseen.

Vielä vinkkejä harjoitteluun: Meillä toimivat pottalaulu (Titinallen pottapolkka) ja pottakirjat sekä pottapöytä. Sekä se, että oli ensimmäisessä harjoitteluvaiheessa herkkänä lukien lapsen ilmeitä ja eleitä. Epäonnistumisista ei “rankaista”. Aloin syöttämään enemmän ruisleipää, mikä auttoi huomattavasti kuidun saannissa ja huolehdin, että lapsi on juonut riittävästi. Huolehdin, että lapsi on liikkunut tarpeeksi. Kehun yrittämisestä. Kehun, jos lapsi tulee kertomaan kakasta, vaikka se olisi jo housussa. Kuvatuki on ollut hyvä apu hoitopäivinä, jolloin lapsi ei jaksaisi oikein motivoitua potalla istumiseen. Aloitamme nykyään aamun aina sillä ja nyt lapsi osaa jo sängystä kömpiessään sanoa; “minua pittattaa, minä haluan potan.”

Tärkeintä harjoittelussa on se, että lapsi oppii itse tunnistamaan, mitä hänen kehossaan tapahtuu. Kaikki muu on plussaa.

Oliko tästä apuja, iloa, uusia vinkkejä? Tsemppiä pottaharjoitteluun!

terveisin Heini