Tempus fugit, aika lentää, aika rientää. Lasten kanssa sen huomaa paremmin kuin koskaan.

Sanat, jotka ovat monen äidin ja isän huulilla lasten iästä riippumatta: Oma aika, parisuhdeaika, perheaika, laatuaika.. Onko parisuhdeaikaa tarpeeksi, käydäänkö treffeillä vai riittääkö sohvalla köllöttely, saako vanhempi ottaa omaa aikaa, jakautuuko ajankäyttö tasapuolisesti vanhempien kesken, kuka tekee kotityöt jne.jne.?

Entä se ihan tavallinen aika?

Tavallinen köllöttely sängyssä, kutittelu, nujuaminen ja mahan pöristäminen, lautapelien pelaaminen, kävely vailla erityistä päämäärää, lämpimän aterian syöminen ja miehen kanssa pyykkien ripustaminen, kun vauva on saatu nukkumaan.

Pienen vauvan kanssa koin, että parasta oli, kun sain olla ns. vapaalla mutta seurata samalla, miten mieheni leikki vauvan kanssa tai hoiti häntä. Kun olin yksin kaupassa, ostin vain vauvan juttuja. Kun olimme mieheni kanssa kahdestaan syömässä, puhuimme vauvasta. Mutta kun sain loikoa anoppini sohvalla ja lukea lehteä tietäen, että vauva oli samassa rakennuksessa, turvassa, välittävien sukulaisten ja mieheni hoidossa, pystyin rentoutumaan melkein parhaiten ja viettämään sitä omaa aikaani. Arvotin vauvavuonna perheajan jopa oman aikani edelle, koska siten sain olla molempien rakkaitteni kanssa yhtä aikaa, en tarvinnut aina ikävöidä toista.

Koen, että olen silti saanut paljon omaa aikaa myös omiin harrastuksiin ja tapaamisiin. Vauvan kanssa iltaisin oli vaikeaa päästä jumpalle mutta anoppi hoiti silloin tällöin häntä päiväsaikaan, jotta käväisin salilla tai fysioterapeutilla. Nautin nykyään kaikenlaisista jumpista ja liikunnasta enemmän kuin aiemmin, sillä hikoilun keskellä en ehtinyt ajatella vauvaani niin usein. En ole kertaakaan jättänyt menemättä jumppaan, koska ei ole jaksanut tai huvittanut kuten olisin joskus aiemmin työelämässä ollessani tehnyt.

Vauvan ensimmäisinä kuukausina muistan ikävöineeni miestäni, koska emme kumpikaan ehtineet muuta kuin hoitaa vauvaa. Silloin oli myös ainoa kunnon riitamme vauvavuoden aikana. Riidan aihetta en muista, mutta muistan, että riita oli pahin vuosiin. Huonot yöunet saattavat tehdä hallaa kenelle tahansa, joten suosittelen panostamaan treffien sijaan molempien lepoon ja nukkumiseen yli kaiken muun.

Koronakeväänä parisuhdeaika jäi minimiin, kun hoitoapua vauvan kanssa ei voinut ottaa vastaan (emme tavanneet sisällä edes meidän vanhempiamme). Silloin aloin todella kaipaamaan sitä ja olemme sen jälkeen ottaneet ilolla ja vailla vähintäkään syyllisyyttä vastaan kaikki tarjotut hetket, jolloin saamme olla kahdestaan mieheni kanssa. Treffeiksi meille on välillä riittänyt vaikkapa kauppareissu, välillä olemme käyneet vaikkapa katsomassa urheilumatsia mutta Musume ollessa nyt jo 1v4kk olemme olleet myös yön yli reissussa.

Olen kuullut vuosien varrella ajatuksia herättäviä esimerkkejä, kuinka isä kertoo olevansa tänä iltana “lapsenlikkana” (ei, et ole, olet vanhempi), katkeruutta siitä, että ei ole ketään, jolta pyytää hoitoapua, kateutta siitä, että toiset vanhemmat saavat enemmän aikaa harrastuksiinsa, riipaisevaa haaveilua parisuhdeajasta ja toisaalta varhaisteinien ja teini-ikäisten muksujen vanhempien liikuttavan toiveen siitä, että vielä joskus saisivat viettää aikaa koko perheen kanssa. Kotitöihin käytetty aika on vielä sitten asia erikseen. Erityisesti välillä äitien oma aika ja sen tarve on aihe, joka puhututtaa ja herättää tunteita mediassa. Oma mielipiteeni on, että sopivasti kaikkea, sitä ihan tavallista aikaa, perheaikaa, omaa aikaa ja sitä parisuhdeaikaa. Esimerkiksi pelkkä äidin oma aika ei ole ratkaisu, jos yhteys omaan puolisoon ja lapsiin on kadoksissa tai tarvittaisiin perhe- tai parisuhdeterapiaa.

Muistan kuulleeni jossain sanonnan, minun arkeni on minun lasteni lapsuus. Haluavatko lapset muistaa kiireen ja hössötyksen? Muistavatko he niitä aikuisena? Mitä ylipäätään lapsi muistaa lapsuudestaan? Usein yksittäiset kokemukset (teatteriretki, laskettelureissu) saattavat jäädä unholaan mutta toistuvat jutut (“me käytiin aina papan kanssa kalassa”) jäävät mieleen.

Tarvitseeko aina olla trampoliinipuistoa, leffateatteria ja actionia? Onko hyvin vietetty syysloma mahdollisimman täynnä aktiviteetteja? Saako some meidät tekemään asioita, jotka ovat näkyviä ja kuvattavissa sen sijaan, että vain hengailisimme? Välillä unohdamme, että lapset saavat jo varhaiskasvatuksessa ja koulussa aika paljonkin virikkeitä ja kokevat uutta. Vaikka aikuisena olisi ihana viikonloppuisin puuduttavan työn vastapainoksi tehdä KAIKKEA IHANAA, lapsi saattaa kaivata kotona olemista ja ihan tavallista hengailua. Varhaiskasvatuksessa kuulee välillä juttua lapsista, joilla ei ole koskaan lomaa. Vaihtoehtoisesti kaikki lomat vietetään ulkomaan matkoilla. Matkustaminen, niin ihanaa ja elämyksellistä kuin se onkin, on yksi eniten stressaavista asioista siitäkin huolimatta, että sressin laatu on verrattain positiivista.

Sanon usein, että minulla ei ole aikaa vaikkapa maalata. Höh, onhan minulla aikaa, Musume nukkuu nykyään lähes kaksi tuntia joka iltapäivä. Käytän sen vain johonkin muuhun. Haahuilen ihan liian paljon puhelinta selaten ja turhia murehtien. Paras vinkki, jonka olen kuullut kotiäitiyteen on, että tee kaikki mahdollinen vauvan kanssa. Käy suihkussa, tee yhdessä kotitöitä, liiku ja harrasta, nuku päiväunet. Silloin iltaan jää oikeasti aikaa muille asioille. (Kiitos Jasmin!)

Olen usein kuullut lauseen, että lasten kanssa leikkiminen tai kirjojen lukeminen lapselle on tylsää. Mutta.. eikö se juuri ole sitä laatuaikaa? Onnellisuustutkimuksissa lasten kanssa leikkiminen ja lapsen kanssa lukeminen sijoittuvat kärkipäähän asioissa, joista ihmiset kokevat saavansa onnellisuutta päivän aikana (tiskaus ja laskujen maksaminen taisivat olla häntäpäässä). Itse suhtaudun kirjojen lukemiseen välillä rasitteena mutta toisaalta ajattelen, että ihanaa, minun ei tarvitse keksiä viihdykettä, vaan lukea tämän toisen ihmisen suunnittelema käsikirjoitus. Samalla saatan ajatella jotain ihan muuta, koska osaan suosikkikirjat ulkoa sanasta sanaan.

Mitä laatuaikaan tulee, niin olen huomannut, että vauvaharrastuksissa on toisaalta helpompi keskittyä pelkästään vauvaan, kun samaan aikaan kotityöt eivät hiosta nurkan takana. Saan tavata muita äitejä, opin ehkä uuden vauvalorun, Musume näkee muita lapsia ja ylipäätään lähdemme liikenteeseen kotona rötväämisen sijaan. En kuitenkaan koe vauvaharrastusten olevan laatuaikaa. Laatuaika on sitä, kun vauva tai taapero on rennosti sylissä, usein juuri herättyään, jolloin hän on muutenkin söpöimmillään. Se miten hän joskus nukahtaa vielä syliin ja tuhisee siinä painavana. Kun katson häntä silmiin (siis oikeasti katson, enkä vaan pyyhi mustikkatahroja naamasta) tai katselen salaa tai sivusta, miten mieheni on hänen kanssaan. Laatuaikaa on, kun taapero oppii uuden sanan ja hokee sitä osoitelleen sanan kohdetta viisikymmentä kertaa putkeen, innoissaan siitä, että ymmärrämme toisiamme. Kun hän tarttuu sormeen ja vetää minut leikkimään ja sanoo “Mimmi” (nimi, jonka hän on minulle keksinyt??).

Laatuaika ei näy somessa. Sitä ei oikeastaan edes voi valokuvata, sillä sen voi vaan tuntea, keholla ja mielellä. Uskon, että jokainen tunnistaa laatuajan, mutta usein vasta jälkikäteen. Laatuaikaa ei lähdetä viettämään, sillä se tulee usein silloin, kun sitä ei odota ja harvoin väkisin yrittämällä.

Tämä, Heini, on sitä parasta aikaa. Sitä aikaa, jota olet nähnyt lukuisten äitien muistelevan vuosikymmentenkin päästä kaivaten, rakkaudella ja haikeudella.

terveisin Heini