Ollaan kipeenä, koko perhe enemmän tai vähemmän (minä ehkä vähiten?). Mulla on ollut paljon aikaa ajatella. Oon miettinyt viime päivinä tosi paljon vanhemmuutta ja hieronut torikauppoja lapsille pieneksi jääneistä kamoista. Oon miettinyt niitä paineita, mitä meille vanhemmille asetetaan (vai asetammeko ne itse?) Ajatus lähti liikkeelle siitä, kun saimme värityskirjan, jossa oli 3-4-vuotiaalle tarkoitettuja tehtäviä ja kirjan takana luki, että “nämä tehtävät vastaavat tämän ikäisten taitotasoa” ja ovat ammattilaisten laatimia.

Meillä on kotona kolmevuotias. Ja ne tehtävät.. olivat ihan sairaan vaikeita! Ja ne olisivat olleet vaikeita eskareillekin mutta sen lisäksi visuaalisen tarkkaavaisuuden tehtävä (etsi viisi eroa) oli niin vaikea, että MINÄ en löytänyt pitkällisen etsinnän jälkeen viidettä eroa. En vaikka etsimällä etsin. Haluaisin uskoa, että visuaalisen erotteluni on kohtalaisella tasolla, sillä kuntoutan sitä työkseni.

Joku heikommalla itsetunnolla varustettu vanhempi olisi varmaan ajatellut siinä kohtaa, että no niin, mun lapsi ei osaa näitä. Onpas hän “osaamaton”.. No mulle ei tätä tullut koska tunnen ton tyyppisissä tehtävissä, mihin lapset kykenee ja mihin eivät perustuen aika isoon otantaan.

Tai se, kun lapsemme ei osannut tai oppinut itsestään äänteitä. Vaikka itse tiesin, että kyllä ne sieltä ennen pitkää tulevat, väsähdin jatkuvaan harjoitteluun ja siihen, että jopa tutummille aikuisille tulkkasin hänen puhettaan, vielä vähän aikaa sitten jopa omaa nimeään. No nyt kun se suurin Peikko nimeltään S-äänne on selätetty, tuntuu hölmöltä, että vertasin lastani muihin ja mietin, oppiiko hän koskaan puhumaan selkeästi.

Toinen ajatus, mitä oon miettinyt tosi paljon on paineet, joita asetetaan lapselle. Juteltiin päivällispöydässä jotain haaveista ja mä sanoin, että mun haave on ajaa T:n kanssa Vespalla Italiassa ja sitten Mimmi kysyi, mitä te siellä Italiassa teette ja tilanne eskaloitui. Höpsöteltiin, että ajelemme isin kanssa Mimmin professuurin virkaanastujaisiin Padovan yliopistossa ja Lyylin balettinäytöksen ensi-iltaan. Vaikka se kaikki oli hyväntuulista hassuttelua, mietin, että asetammeko näillä “haaveilla” paineita tytöille? Onko meillä salaa ajatus, että “totta kai molemmat menevät lukioon” ja niin pois päin, vain koska olemme itse tehneet niin?

Tää ajatus jäi pyörimään päähän Peltsin ja Osmon (eli huippusarjan!) jakson jälkeen, jossa Peltsi kuvaa, että erityislapsen vanhempana ei ole niin paljon paineita tietyssä iässä, että koska lapsen ei odoteta “pääsevän yliopistoon” tai vastaavaa.

Paineet, niin mistä ne tulevat? Somesta? Tuskin. Yhteiskunnasta? Ehkä? Kyllä mä väitän, että me luodaan ne paineet itse. Ne paineet ovat varmaan jokaisella vähän erilaiset, toisella liittyen vanhemmuuteen, toisella taas paineisiin, että lapsi menestyy.. Kolmannella johonkin kolmanteen asiaan.

Ja kuitenkin, kun kaikki asiat ovat niin kaukana täydellisyydestä. Katson likasukkia lattialla, pörröistä tukkaani ja kovaäänisiä lapsiani. Te kelpaatte juuri tällaisina. Ja minä kelpaan teille lapseni.

terveisin Heini