Yhteistyössä Aamuhämärä kanssa

Itsensä kehittäminen ei ole vauvavuoden aikana ollut listallani ensimmäisenä.

Listalla on ollut toive parisuhdeajasta, toive omasta ajasta ja ystävien tapaamisesta, toive unesta, toive terveellisemmästä ruokavaliosta ja liikunnasta huolenpitämiselle. Yksi toive on ollut kuitenkin vajaalla huomiolla. Minä, minun tunteeni, minun tarpeeni.

Miten asettaa rajoja? Ovatko omat rajani selkeät? Mitä oikeastaan haluan ja elänkö sellaista elämää, jota haluan? Miten voisin päästä kohti omia tavoitteitani? Olen ollut se tyyppi, joka joustaa pitääkseen muut tyytyväiset. Toisaalta en osaa pitää itselleni asetettuja rajoja, vaan tosipaikan tullen annan aina periksi. Olen se joka pyytää anteeksi, silloinkin kun toisen olisi syytä se tehdä.

Olen käynyt aikanaan vuoden psykoterapiassa post-traumaattisen stressireaktion takia. Olen aiemmin kirjoittanut kokemuksista sairaalassa ja kun viimein kaikki oli hyvin, halusin viiden vuoden päästä tapahtuneesta vihdoin lopullisesti eroon. Siitä olikin apua enkä oikeastaan ole ajatellut asiaa sen koommin. En koe nykyään tarvetta psykoterapialle mutta voi, olisi kiva päästä silloin tällöin juttelemaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Tässä on tapahtunut kaikenlaista, mm. pandemia, sota, äitiys, ikääntyminen, muutokset työelämässä ja sen sellaista. Sellaiselle ei vaan tunnu löytyvän aikaa. Ettäkö ihan vaan minun asioistani juteltaisiin? Rauhassa? Kuulostaa kaukaiselta ajatukselta lapsiperhearjessa, jossa välillä tuntuu, että palvelen kaikkien muiden tarpeita paitsi omiani. Jotain itsereflektiota kuitenkin kaipaisin, jotain syvempää pohdintaa, mutta miten?

Ystäväni Katriina on yksi sydämellisimmistä ihmisistä, jonka olen tavannut. Olin isosena leirillä, jossa istui salillinen mulkoilevia, silmiään pyöritteleviä teinejä ja sitten oli Katriina. Hän katsoi silmiin, hymyili vienosti, sanoen, että hei, tsemppiä! Muistan hänen ilmeensä viisitoistavuotiaana ja sama lempeys löytyy Katriinasta edelleen mutta kypsempänä ja syvästi kokeneena. Katriinan puheesta kuulee, että hän on itse kokenut vaikeita aikoja, vaikeita tunteita mutta on jotenkin mystisesti löytänyt sellaisen rauhan, joka luo seesteisen auran hänen ympärilleen.

Pääsin kokeilemaan Katriinan luomaa Ruusuaita-kurssia rajojen asettamisesta. Rajat voivat olla liian löyhät tai liian tiukat ja itselläni ainakin ne vaihtelevat riippuen tilanteesta ja asiasta. Kurssilla opittiin mm. itsetuntemuksesta, läsnäolostä sekä siitä, mitä rajat ylipäätään ovat ja miksi niitä on tärkeää määritellä itselleen. Kurssiin kuului itse tehtäviä työkirja-tehtäviä sekä luentoja. Työkirjan kysymykset olivat välillä pysäyttäviä, välillä helppoja ja välillä vaikeita. Kaikkiin niihin en ensimmäisellä kerralla edes saanut vastausta, vaan palaan niihin varmaan tämän vuoden aikana vielä useita kertoja. Kurssin webinaarit kuuntelin yhden kerran livenä, muulloin esimerkiksi pyykkejä ripustaessa podcastin tapaan. Jostain syystä saan parhaiten reflektoitua omia ajatuksiani, kun touhuan samalla jotain tai liikun, liike saa aivoni ikään kuin syttymään.

Koin, että kurssista oli apua erityisesti ensi vuoden intention asettamisessa. Teen joka vuosi jonkinlaisen intention, jota pyrin noudattamaan seuraavan vuoden ajan. Saatan tehdä myös pienen lupauksen, joka on saavutettavissa. Yhtenä vuonna se oli niinkin simppeli, kuin lupaus puhdistaa hammasvälit hammaslankaimella aina, kun asia muistuu mieleen. Toisena vuonna epämääräisempi “lupaan pitää itsestäni parempaa huolta”. Tämän tyyppiset tavoitteet eivät muuten toimi koskaan. Sen sijaan hampaiden lankaamisesta jäi tapa.

Tänä vuonna haluan asettaa itselleni selkeän tavoitteen ja lupauksen. Ajatus tästä lupauksesta heräsi Katriinan luentojen aikana. Haluan pitää huolta siitä, mitä minulla jo on. En halua paikata pelon tunnetta ostamalla tavaraa. En halua tavaran tuomaa kuormitusta elämääni, vaan haluan panostaa kokemuksiin ja elämyksiin. Tiedän nyt, että peitän tiettyjä tunteita etsimällä jotain ostettavaa. Tiedän, kammottavaa. Tämän ääneen sanominen on minulle todella pelottavaa enkä tiedä, olisinko pystynyt tähän vielä vuosi sitten.

Minä aion mennä ostolakkoon. Ostolakko on totaalinen ja se koskee kaikkia uusia tuotteita. En saa ostaa mitään edes kirpparilta ensimmäisen puolen vuoden aikana. Jep, aika rajua. Tämä ostolakko koskee myös lasten tuotteita ja tarvikkeita, mutta toki rajoitus ei koske lasten toista vanhempaa. Olen miettinyt ostolakkoa aiemminkin mutta se on tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Saan ostaa palveluja sekä korjauttaa rikki menneitä tuotteita, kuten kenkiä. Mietin myös, että voisi rajata diy-tarvikkeet pois listalta (meiltä uupuu eteisestä kenkäteline). Saatan tietenkin saada joitakin tuotteita yhteistyöjuttujen kautta, ne on myös rajattu pois.

Katsotaan miten tämän intention käy. Olen kuitenkin juuri nyt luottavainen. Katriina vinkkasi, että intention voi laittaa vaikkapa puhelimen taustakuvaksi.

Mitä toivon tämän rajan asettamisen itselleni tuovan mukanaan? Kenties aikaa, merkityksellisempää tekemistä iltoihin nettikirppareiden selaamisen sijaan, aikaa lukea ja ennen kaikkea vähemmän haluamista. Olen ihminen, joka haaveilee jatkuvasti jostakin. Aion jatkaa Katriinan ohjeilla läsnäoloharjoituksia, kiitollisuusharjoituksia ja harjoitella tyytyväisyyttä siihen, mitä minulla jo on. Tavaramäärän vähentäminen on hidasta ja työlästä. Teen sitä pikkuhiljaa ja omaan tahtiini, enkä aio ryhtyä mitenkään isolla kädellä konmarittamaan. Mieli tekisi mutta tiedän, että liha on heikko. Tämä on kuitenkin hyvä alku.

YHDEN ASIAN rajaan vielä ostolakon ulkopuolelle. Hyvät rintaliivit, josta vanhat hajoavat. Sillä huonoissa alusvaatteissa en sentään suostu kulkemaan (tämä on minulle myös terveydellinen asia, koska olen isorintainen).

Suosittelen Ruusuaita -kurssia, jos olet miettinyt, että haluaisit oppia tuntemaan paremmin itseäsi, löytää voimaa itsestään ja oppia sanomaan ei. Se on mielestäni yksi vaikeimmista sanoista ja poden aina huonoa omatuntoa päiviä JOS löydän voimaa sanoa sen ääneen. Hinta on edullinen ja materiaalit jäävät osallistujan käyttöön.Katriinalla on myös yksilövalmennuksia ja hän on sen verran kultainen ihminen, että uskon hänen olevan ihan mieletön valmentaja. Katriina on opiskellut terveydenhoitajan tutkinnon lisäksi ratkaisukeskeistä valmennusta ja positiivista psykologiaa.

Tunnetaitojen harjoittelemisesta lapsilla on puhuttu erittäin paljon viime vuosina. Uskon kuitenkin, että me aikuiset olemme ensisijaisesti ne, jotka tarvitsevat tunnetaitoharjoittelua. Erityisesti me vanhemmat. Näin lapset saisivat keskittyä siihen mikä on tärkeää – arkeen ja leikkimiseen.

terkuin, Heini