Miehen loma on myös minun lomani
Olemme Mimmin kanssa aika kovia menemään. Tai no, olisimme ilman tätä pikku-pandemiaa, mikä ympärillämme jyllää edelleen. Mutta tarkoitan sitä, että tykkäämme tehdä, mennä, retkeillä, kokeilla erilaisia aktiviteetteja.
Mieheni rakastaa taas rauhaa ja kiireettömyyttä, sellaista, että aletaan EHKÄ puolen päivän aikaan miettimään, tehdäänkö tänään jotain tai sitten ei. Koska olen onneksi oppinut ennakoimaan tätä, olen tehnyt reissuja taaperon kanssa nimenomaan silloin, kun miehelläni ei ollut vielä loma alkanut. Se on toiminut loistavasti, sillä ensimmäisiä kertoja EN tunne suurta katkeruutta ja patoutunutta pettymystä siitä, miten olemme loman viettäneet. Ei ole paineita samalla tavalla kuin yleensä. Ja silti, olemme käyneet jo monessa retkikohteessa yhdessä ja erikseen. Toimii!
Yritän tällä keinolla ehkäistä kahta asiaa; suorituspaineita ja loma-ahdistusta sekä pahinta vihollistani lomapettymystä. Olen lomapettyjänä moninkertainen maailmanmestari. Miten monta kertaa olenkaan mielessäni ohjelmoinut yhteisen lomamme täyteen ohjelmaa (korkeintaan yhden päivän huilitauoilla) ja sitten huomannut, että puolisoni on vähintäänkin epäluuloinen, vastahakoinen tai mikä pahinta, pakotan hänet mukaan reissuilleni ja hän on väsyksissä jatkuvasta juoksemisesta ja siitä, että NYT KUN KERRANKIN OLLAAN TÄÄLLÄ, niin nyt pitää nähdä ja kokea KAIKKI. Olen tehnyt virheen niin monta kertaa, että enää en suostu siihen, että itken jo toisella lomaviikolla sitä, kuinka pettynyt olen, kun ei mentykään ja tehtykään.
Viikonloppuna mulla pyörähti nilkka, se sama, joka meni ensimmäisen kerran 13-vuotiaana ja edellisen kerran neljä vuotta sitten rappusissa. Ärsyyntymisen sijaan huomasin miettiväni yllättävän positiivisesti. “No onneksi emme olleet nyt vaellusreissulla”, “Nyt onkin hyvä pysähtyä”, “Jee saan lukea niin paljon kuin mahdollista!”. No nilkka parani siskoni hyvällä hoidolla ja liikuntalääkkeellä ennätysnopeasti, joten en jäänyt sänkypotilaaksi. Olin kuitenkin riemuissani siitä, että huomasin taas, miten tärkeää on hidastaa. Mieheni sanoi eilen illalla, miten ihanaa oli ollut köllötellä pihakeinussa molemmilla kirja tiiviisti luettavana ja olla vaan. Sitä minä edelleen harjoittelen, vain olemista.
Olen niin iloinen siitä, että olen oikeasti mieheni loman aikana saanut itsekin huilattua. Vastuun jakaminen tasapuolisemmin nimenomaan niistä päivittäisistä asioista (taaperon ruokailut, pottailut, ulkoilut, leikit ja lukemiset jne. sekä tietenkin kotityöt) on ollut ihaninta tässä lomassa. Sillä kyllä, miehen loma on tuntunut minullekin oikealta kesälomalta. Paitsi aamut, vaikka kuinka tökin miestäni hereille, edelleen minä olen usein se, joka nousee taaperon kanssa klo 5.55. Mutta olen tottunut, mulla on selviytymisstrategiani kuten koomaus sohvalla. Aamut ovat meidän aikaamme, Mimmin ja minun. (Olen myös saanut yhtenä aamuna valmiin aamupalan, luksusta!)
Mieheni lisäksi olen yrittänyt ottaa mallia äidistäni. Hän kun on usein lomalla “vaan kotona” tai kesäpaikassamme. Kenties tekee joitakin päiväretkiä lähikaupunkeihin. Kenties käy uimassa. Kenties kerää mustikoita. Mikään ei vaikuta niin pakolliselta, että se olisi pakko suorittaa joka kesä. Hän tekee asioita, joihin ei olisi muuten arjessa aikaa. Mimmi on myös alkanut protestoimaan, jos olen suunnitellut liikaa ohjelmaa. Jos olemme olleet kovasti menossa ja liikenteessä, ehdotus vaikkapa leikkipuistoon lähtemisestä saa aikaan voimakkaan EIN. “Minä leikin sisällä. Ei puistoon. Ei uimaan”. Okei, haluat olla välillä kotonakin. Käyhän sekin, vaikka pyristelen mielessäni ajatusta hukatuista kesäpäivistä vastaan.
Lomasuorittamiseen liittyy vahvasti vertailu ja lomaltapaluuta seuraavat kysymykset; “No mitäs teitte lomalla?” Voi, miten vihaan sitä kysymystä! Ikään kuin se, miten pitkä ja laaja tekemislista on, määrittäisi loman arvon ja paremmuuden. Eräänä kesänä tv-kanavan mainoksessa kaikui lause, josta tuli sen kesän mottoni: “Tänä kesänä tee sitä, mitä OIKEASTI haluat”. Tv-yhtiö tietenkin halusi, että viettäisin kesäni heidän sarjojensa parissa mutta rupesin miettimään sitä. Olin opiskellut koko vuoden, tehnyt harjoitteluja, töitä ja kursseja vauhdikkaalla tahdilla ja kesän alussa vielä ylimääräisiä kesäkurssejakin. Oikeastaan se, mitä todella halusin tehdä, oli todellakin heittää aivot narikkaan ja katsoa vielä yksi jakso Battlestar Galagticaa. No joo, tein muutakin (niitä kuuluisia “pakollisia” kesäjuttuja) mutta en sillä ajatuksella, että nyt elämäni menee hukkaan, kun lepäilen ja vietän siestaa telkkarin ääressä hellepäivänä.
Huomaan, että olen alkanut mielessäni laatia (salaa) tekemislistaa tälle viimeiselle hoitovapaakuukaudelle. Vaikka pyristelen siitä irti, silti se välillä puskee mieleeni. Mitä vielä pitäisi tehdä, mitä vielä kokea Mimmin kanssa? Missä kaikkialla pitää vielä käydä? Entä jos tämä on ainutkertainen tilaisuus? Jne. En ole siis päässyt täysin lomasuorittamisesta ja FOMOsta eroon, mutta tämä ikuisuusloma, jota myös perhevapaiksi kutsutaan on kyllä auttanut asiaan huomattavasti. Huomaan ajattelevani yhä useammin “no ehdinhän sen ensi kesänäkin”, “meillä on aikaa vielä”, “jossain vaiheessa minunkin lapseni ovat isompia ja pääsen helpommin paikkaan x”.
Listojen sijaan siis raivaan tilaa kalenteristani. Aikaa kiireettömyydelle, leppoisille aamuille, kenties rataslenkeille ja hengailulle. Aamupalat Mimmin kanssa, sitä tulen kaipaamaan eniten sitten, kun palaan töihin.
terveisin Heini
P.S. suorittajille; suosittelen Eeva Kolun kirjaa – Korkeintaan vähän väsynyt