Toukokuu, lempikuukausiani. Paitsi tänä vuonna. Toukokuu on tuntunut heti vapun jälkeen pitkältä ja raskaalta. Olen oikeastaan iloinen, että se on ohi, samalla en kuitenkaan haluaisi, että se kului näin nopeasti.

Henkilökohtaisessa elämässäni on jotenkin ollut raskasta. Väsymystä, sellaista väsymystä, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Moni asia, joka on aikaisemmin tuntunut tärkeältä, on menettänyt merkityksensä. Siitepöly on ollut jokapäiväinen riesani. Tänä vuonna koivun siitepölytasot olivat ennätykselliset ja olen joutunut jopa rajoittamaan ulkoilua, jotta oireet pysyisivät kurissa. Olen harrastanut vähemmän liikuntaa, tuntuu, että aineenvaihdunta on ihan tukossa. Allergiaoireet ovat tänä vuonna ryöpsähtäneet niiden tavallisten tuttujen oireiden lisäksi voimakkaina iho-oireina, jos olen erehtynyt syömään jotain ruokaa, joka reagoi ristiallergioiden kanssa. En muista, että tällaista siitepölykevättä olisi ollut sitten oman ylä-asteaikani.

Vappu oli ihana. Sen vietimme rennosti ystävien kanssa. Mutta tähän kuukauteen on kuulunut myös paljon ylimääräistä stressiä. Turkiskuorias-gate sai (toivottavasti) päätöksensä, kun viimein saimme tuholaistorjujan paikalle. Hän lohdutti minua sanomalla, että ei se ole siisteydestä tai mistään sellaisesta kiinni, tuleeko asuntoon kuoriaisia vai ei. Ne tulevat, jos ovat tullakseen. Edelleen, jos näen mustan pilkun tai roskan lattialla, meinaan saada sydärin. En muista maaliskuusta mitään muuta kuin pyykkäämistä ja siivoamista.

Muskarin päättyminen aiheutti haikeutta… Emme päässeet muskariin moneen viikkoon Mimmin vauvarokon takia mutta onneksi pääsimme viimeiselle kerralle. Olen niin kiitollinen muskarista, joka on pyörinyt miniporukalla tänä poikkeuksellisena aikana. Se on ollut sellainen henkireikä, etten ole edes tajunnut, miten tärkeä muskariopesta ja meidän ihanasta porukasta on vuoden aikana minulle tullut. Toivon, että törmäilemme muskariporukalla vielä tulevaisuudessakin!

Ja sitten ne näyttelyjutut. Niin, pikkujuttu, järjestimme äitini kanssa tuossa ohimennen taidenäyttelyn. Olen samalla ylpeä meistä, yhteensä 35 maalausta meiltä ja äitini ensimmäinen yksityinen näyttely. Olen ylpeä siitä, että äiti uskalsi tehdä tämän. Alunperinhän näyttely piti olla maaliskuussa ja sen piti olla pidempi mutta nyt saimme vajaan kolme viikkoa, koska näyttely peruttiin tietenkin koronan takia. Jostain syystä koko näyttelyasia saa minut tällä hetkellä haikeaksi. En ole surullinen tai pettynyt itseni vuoksi mutta olen surullinen äidin puolesta. Sillä moni, joka oli luvannut tulla näyttelyä katsomaan, ei tullut. Tiedän, miten paljon se olisi äidille merkinnyt. Tiedän, tässä on pandemia ja kaikki mutta näyttely on kuitenkin tilaisuus, jossa ei tarvitse koskea mihinkään, tilaa on runsaasti, näyttely oli auki 11h päivässä ja sen kiertäminen vie elämästä 2-5 minuuttia. Näimme saman vaivan kuin olisimme muutenkin nähneet, paitsi, että vain harvat pääsivät sitä katsomaan. Taidenäyttelyn katsominen videolta on vähän sama kuin musikaalin taltiointi, se on vain puolet kokemuksesta.

Moni on kysynyt, miten näyttely “sujui”. Minun on vaikeaa vastata tähän. Sillä, no joo, kyllähän se sujui. Siellä oli koreana paikallaan, olimme ylpeitä kuratoimastamme kokonaisuudesta ja ehkä kirjaston lehtisalin perukoille eksyi jokunen ohikulkija, joka sai nauttia ensimmäistä kertaa yli vuoteen maalaustaiteesta. Mutta ei, totuus, että näyttely ei nyt oikein onnistunut. Kiitos kuitenkin teille, jotka kirjoititte kauniita sanoja viesteissä ja vieraskirjassa. Olen välittänyt kaikki viestit myös äidilleni. Anteeksi katkeruus, mutta niin moni asia meni eri tavalla kuin olimme alunperin ajatelleet…

Olemme olleet pari kertaa maalla, kuten nytkin. Täällä on hyvä olla. Viikonloput olemme viettäneet usein perheen kesken, sillä lailla arkea pyörittäen ja nauttien pyöräilystä ja tavallisesta yhdessä olosta. Olen nauttinut lukemisesta ja olen alkanut katsoa Sinkkuelämää alusta (en ole ennen katsonut kuin jaksoja sieltä täältä!) Nautin hurjasti Mammaliigan brunssista. Tein kuvausretken ystävän kanssa ja se oli aika hauskaa! Että on kyllä mukaviakin asioita ollut toukokuussa. Valo, parveke, tomaatintaimet. Ensimmäiset kesäjätskit, iltapyöräilyt ja sade, joka on puhdistanut ilmaa.

Mutta nyt, kesäkuu! Olen odottavainen ja olen päättänyt, että rankka kevät saa nyt uuden käänteen. Toivon pitkiä kävelyretkiä, kenties kaupunkiretkiä ja ripauksen juhlaa. Mimmin syntymän jälkeen kesäkuu on ollut minulle tärkeää aikaa ja ensi viikolla saattekin raskausmuistelo-sarjaan päätöksen, nimittäin julkaisen Mimmin SYNNYTYSKERTOMUKSEN! Olen kirjoittanut sitä nyt puolitoista vuotta ja nyt päätin, että se saa luvan olla valmis!

Hyvää kannattaa siis odottaa,

terveisin Heini